They don't know abaut us -1 ja ilmotusta

Joo mietin paljon tätä blogi asiaa , ja tulin siihen tulokseen, et kirjoitan tätä blogia sillon kun siltä tuntuu, enkä ees yritä kirjoittaa jokapäivä:) noniii, pyydän anteeksi, koska nyt alkaa uus tarina, ja tuohon edelliseen ei tietyistä syistä tuu enää jatkoon. Aloitetaan,eka tällainen lyhyt.

Istuin hiljaa autonpenkillä, ja katselin ohikiitäviä maisemia, kuunnellen Emman yksin puhumista. Olimme menossa parhaan kaverini Emman kanssa perheemme mökille, ja oli Emman vuoro ajaa.

Kohta jo huomasinkin tutun puron, matkaa olisi jäljellä enää vain muutama kilometri. Olen Rose, 18 vuotta. Asun Lontoossa. Vanhempani ovat eronneet, ja asun Emman kanssa omakotitalossa. Minulla on taivaan siniset silmät, ja vaalean ruskeat hiukset.

Havahdun mietteistäni ja huomaan auton pysähtyneen. Nousen venytellen pitkän ajomatkan jälkeen, ja nappaan päällimmäinen laukun ja lahden talsimaan avain kourassa ovelle päin. Avaan oven, ja lasken laukun lattialle. Palaan autoon hakemaan muitakin tavaroita Emman avuksi. Tuota puoliin olemme jo purkaneet tavarat ja asettuneet taloksi. Nousen sohvalta ja laitan kahvinkeittimeen peruja ja vettä, ja laitan päälle.

Ulkoa kuuluu huutoa ja naurun remakka, joihin en juuri kiinnitä huomiota. Palaan istumaan sohvalle Emman viereen.
"No mitä tehtäisiin ? " Hän kohta toteaa selatessaan aikakauslehteä. Hetken mietittyä päätämme lähteä ulos.

Nappaan punaiset converseni ja ojennan Emmalle hänen kenkänsä. En ota takkia, sillä ulkona on +25.
"Lähtaankö käymään tuolla metsässä?" Kysyn vilkaistessani mökin takana olevaa metsikköä.

"Käydään vain" Emma toteaa ja lähdemme kävelemään metsää kohti. Siellä kasvaa vain lehtipuita, ja se on aika avara. Taitan vaahterasta lehden, ja revin sen ajattelematta pieniksi palasiksi kävellessämme.

Yhtäkkiä kuuluu huutoa. Loikkaamme pois polulta, ja kohta ohi juoksee iso koira muutama poika perässään.
"Ota se kiinni, pölvasti!"  " Hei, takasin, keksivaras!"  "Oottakaa mua pojat" Joku parantaa viimeisimpänä. Naurahdan, ja jatkan matkaa. En mieti nuoria sen kummemmin.

"Mitä sä mietit ?" Kysyn rikkoen hiljaisuuden, joka välillämme on syntynyt.
"En mitään" Emma vastaa liian nopeasti. Jätän asian sikseen, ja päätän tiedustella asiaa illemmalla mökissä. Kohta palaamme mökille, ja ajatukseni siirtyvät niihin äänekkäisiin poikiin.

Naurahtaa hiljaa ja laitan meille kahvia. Annan toisen kupin Emmalle, joka ottaa sen kiittäen hiljaa.
"No nii, nyt kerrot mikä sulla on. Kyllä mä huomaan jos jokin on vinossa, oot mun paras kaveri ha mä sun, joten kyllä sä mulle voit kertoo?" Huokaisen Emmalle. Emma katsoo minua surullisesti, ja toteaa lopulta:

"Mä luin eilen lehteä. Siellä kerrottiin auto-onnettomuudesta. Kuski oli menehtynyt, ja oli ollut humalassa. Se kuski oli Luke." Emma parahtaa ja  purskahtaa itkuun. Otan hänet tiukkaan halaukseen.

" Voi muru oon pahoillaan, olisit kertonut." Sanon hiljaa hänen korvaansa. Luke on Emman isoveli, jota Emma näki harvoin. Emma erkani hieman, ja hymyili surullisesti. Nousimme yhtaikaa sohvalta, ja lähdimme laittamaan sänkyjä, kello oli jo kymmenen. Laitoimme lakanat, ja nakkasimme petivaatteemme  sängylle.

Kömmin sänkyyni, toivotin Emmalle hyvät yöt, ja hetken twitteria selattuani laitoin silmät kiinni, ja nukahdinkin jo pian tuulen humistessa puiden latvoissa ikkunan edessä.

Tällainen tää eka osa, mitäs piditte ?:) pliis kommentoitaa kertokaa mielipiteenne yms, ja mitä mieltä ootte tosta mun  päätöksestä... ?:)

jatkan tällä viikolla, en öö varma millon. Jos kerkeän. AINII, JA OON KIRJOITTAMASSA NYT SITÄ PYYDETTYÄ ONE SHOTTIA, JOKA OLI NALLISTA. siinä kestää nyt mut koeta kestää. Ja puhelimessa kirjoitettu moi virheet hyvinki mahdollisia.