I just wanna you, and only you ~1

 Rymäytin matkalaukkuni maahan. Vihdoin lentomatka oli ohitse, nyt vain odottelin kyytiä Carolinen taloon. Olen jutellut hänen kanssaan paljon ennen tätä , mutta moneen vuoteen en ole häntä oikesti nähnyt. Minua pelottaa paljon mennä asumaan tuosta vain johonkin paikkaan , jossa en ole ikinä enne käynyt , ja joka on minulle aivan outo.  Hän sanoi minua vastassa olevan pojan, samaa ikäluokkaa kuin minä, tummat lyhyet hiukset, ja musta nahkatakki. Hän kyllä tunnistaisi minut.Muuta hän ei kertonut. Tähystin ohiajavia autoja ja yritin löytää seasta vihreän mersun.

Tuloksetta.
" Oletko sä Leslie?" Takaani kuului yhtäkkiä ääni. Käännyin nopeasti ympäri, ja huomasin tuon äänen omistavan tädin kuvausta omaava poika. Mustat hiukset, musta takki , ja ehkä hieman ennakkoluuloinen katse silmissään.  Nyökkäsin, ja väläytin pienen hymyn.
"Mä oon Zayn.  Tuu vaan tänne, täällä on se auto"  en ehtinyt sanoa mitään, kun minua jo vietiin.

Seurasin Zaynia vihreään autoon, kun tämä oli jo napannut käteensä vähäiset matkatavarani. Hän laittoi tavarani takapenkille, ja avasi minulle pelkääjän puolen oven. Kiipesin sinne, ja Zayn kiersi omalle paikalleen. Auto lähti pian liikkeelle, ja matkustimme hiljaisuudessa.

Pian Zaynin puhelin pirisi, ja hän vastasi siihen. Koko loppumatkan hän puhui puhelimessa, joka ei onnekseni kestänyt kuin noin 15 minuuttia. En juurikaan keskittynyt kuuntelemaan Zaynin puhelua, eihän se minulle kuulunut.  Kohta auto kaarsi valkoisen omakotitalon pihaan, ja Zayn sammutti auton. Hän avasi itselleen oven, ja painui suoraan sisään.

 Hieman varovaisesti astuin ulos autosta, ja otin matkalaukkuni ja käsilaukkuni, ja lähdin kohti etuovea. En oikein ollut ehtinyt saada Zaynista millaistalaan käsitystä, vain sen että tämä oli aika vähäpuheinen poika.

Avasin sen, ja astuin sisään hienosti sisustettuun taloon. Zayn istui sohvalla puhelin edelleen korvassaan. Muualla oli hiljaista. Avarassa talossa kaikui vain Zaynin ontto ääni. Caroline ei luultavasti ole kotona.  Riisuin ulkovaatteet, ja kävelin varovaisesti tavaroideni kanssa aulaan.
"Tota Zayn, minne mä vien nää mun tavarat?" Ei vastausta.  Poika ei edes vilkaissut minuun päin. Ei ole poilaa kohtelevaisuuksilla pilattu.
"Kuulitkosä? Et mitenkään viittis vastata mulle?" Huudahdin. Samassa Zayn kääntyi katsomaan minua vihaisena.

"Etkö sä hitto näe että mulla on puhelu kesken?" Hän karjaisi. Säpsähdin, ja olin hiljaa. Tuota en todellakaan ollut odottanut. Tuskim tunsin tulta ihmistä, ja hän ei tuntunut pitävän minusta ollenkaan.  Onnekseni juuri ulko-ovi kävi, ja arvaten Caroline astui sisään.
"Leslie-kulta, siitä on ikuisuus kun viimeksi nähtiin!" Tädin kasvot puhkesivat hymyyn kun hän tunnisti minut. Tyydyin vain nyökkäämään jahymyilemaan sydämmellisesti.

"Tuo vaan ne tavarasi tänne huoneeseen" hän sanoi ja lähti kohti yläkertaa. Seurasin perässä raahaten matkalaukkua.
"Tuota noin, sinun huonettasi juuri remontoidaan vesivahingon vuoksi, eli jos ei haittaa, voisit nukkua Zaynin huoneessa pari ensimmäistä viikkoa?" Zaynin? Tuon ihmisen jota ajatellessa nousee niskakarvat pystyyn. En pidä hänestä ollenkaan, mutta tyydyn nyökkäämään Carolinelle. Miten ihmeessä minä kestäisin ne pitkät viikon..

"ZAYNIE, TUU TÄNNE!" Täti huutaa alakertaan. Kohta portaista kuuluu raskaita askelia, ja Zaynitulee näkyviin.
"Leslie nukkuu sitten sun huoneessas nämä ensimmäiset pari viikkoa" Zaynin ilme venähtää, mutta hän nyökkää silmät pyöreänä.

"Hyvä että asia on okei. Jätän teidät nyt tutustumaan toisiinne, itse menen laittamaan ruokaa" hän hätistää meidät kummatkin Zaynin, tai no oikeastaas meidän huoneeseen. Sinne päästyään Zayn mulkaisee minua ja käy sängylle makaamaan känykkä kourassaan. Huone on aika suuri, mutta todella sotkuinen, mitä voi pojalta yleensäkin jo odottaa.

  Minne ihmeessä saan tavaranikin mahtumaan? En malta odottaa että saan oman huoneen. Seison epämääräisesti ja ehkä hieman eksyneen näköisenä ovella, kunnes avaan suuni.

"Missä mä nukun, ja mihin tänne nää mul tavarat mahtuu?" Kysyn yrittäen kuulostaa ystävälliseltä. Zayn tyytyy vilkaisemaan minua hieman oudoksuen. Menen päättäväisin askelin Zaynin eteen ja nappaan tältä puhelimen.

"Herra on hyvä ja kuuntelee. Mä en mahda sille mitään että mä nyt tästä lähtien asun täällä, ja varsinkin nukun sun huoneessas, etkä sä tee asiasta yhtään helpompaa. Mä edes yritän olla ystävällinen, enkä mä käsitä mikä sulla on mua vastaan. Eli jos sä mitenkään nyt voisit kertoa mulle mihin mä laitan nää mun tavarat, ja missä mä nukun ens yön?!" Tokaisen raivoissani Zaynille.

Tämän kasvoilla käväisee viha.
" anna se mun kännykkä tänne" hän sanoo matalalla hiljaisella äänellä ja puristaa rannettani, johon sattuu todella paljon.
"Voisiksä päästää irti mun kädestä, toi sattuu ihan pirusti" mulkaisen Zaynia. Vetäisen käteni irti hänen otteestaan, ja laitan hänen puhelimensa pöydälle, jonne Zayn ei sängyltään yllä.

"Eli siis missä mä nukun?"kysyn vielä kerran.
"Lattialla" Zayn virnistää omahyväisesti. Että mä vihaan tuollaisia poikia, ajattelen mielessäni, ja korvista nousee savua. Menen sängyn viereen, ja nykäisen Zaynin alas sängyltä. Hän yllättyy, ja putoaa maahan. Zaynin suusta kuuluu ähkäisy, ja hän nousee  pikaisesti ylös.

"Eli tässä. Hyvä" hymyilen Zaynille ja makaan hänen sängyllään, otan puhelimen taskustani, ja alan tarkistamaan twitterin, instagramin ja facebookin.  Zayn näyttää siltä kuin voisi tappaa kohta jonkun. Hän vilkaisee minua kostonhimoisesti ja asettuu itse nojatuoliin toiselle puolelle huonetta. Mikä ihme tuota jätkää oikein vaivaa? Miten kestän nämä tulevat viikot tuon kanssa samassa huoneessa ?

I just wanna you, and only you

päähenkilö: Leslie Sulai
 ikä: 17

 -asunut koko ikänsä Brysselissä, mutta vanhempien kuollessa muutama kuukausi sitten muutti tätinsä luo Muncheniin

-kärsii lievästä masennuksesta vanhempiensa vuoksi, eikä ole vieläkään kunnolla hyväksynyt tapahtunutta

-muuten iloinen ja sosiaalinen, mutta sisäänvetäytyvä ja herkkä


Leslie muuttaa tätinsä Carolinen kanssa Muncheniin, kylläkin hieman vastahakoisesti.Siellä tyttö aloittaa uuden elämän. Ennen kuin Leslie muuttaa Muncheniin, hän ei tiedä Carolinen luona asuvasta pojasta, joka on Leslien tädille kuin oma poika.
 Caroline ei ole kovinkaan läheinen Leslielle, ja siksi tyttö ei kovin mielellään jättäisi kaikkea tuttua ja turvallista Brysselissä taakseen, ja lähtisi jonnekkin vieraaseen paikkaan , jossa kaikki on outoa ja pelottavaa. Leslie on päätänyt pitää välivuoden heti Muncheniin päästyään, ja sen hän tekeekin.
Caroline ei tästä ajatuksesta oikein pidä, mutta ei hän noin vaan saa tytön päätä käännettyä. Vihdoin tulee se päivä, jolloin Leslie matkaa Carolinen luo Muncheniin.


// Njaaah vähän outo tää, mut tyytyää tähän:) hei miten teillä meni joulu? Olitteko tyytyvöiset lahjoihin? Mulla meni hyvin, ja uu mä sain vihdoin sen Our Momentin :3 kommentoikee kiltit(:

I`M BACK

moikka kaikki! mä oon tullu takas vihdoin! tää on nyt vaan tällanen ilmotuspostaus kun mua ei oo oikeen täällä blogin puolella näkynyt, kun on ollut nyt vähän kaikenlaista hommaa ja kiirettä, ja inspiraatiokin oli jossain rajan tuolla puolen. mutta joka tapauksessa, mä oon nyt täällä, ja nyt alan miettimään tulevaisuudessa tätä ficciä enemmän, mä lupaan että AINAKIN yritän.
Mä toivon etten oo menettänyt mun ihan kaikkia lukioita, ja olisin ikionnellinen jos te vaivautuisille kirjottamaan edes jotain pientä asiaa, positiivista tai kritiikkiä, näihin mun ficceihin sit, koska mä ainakin saan kommenteista hurjasti inspistä, kun  tiedän että saan edes jonkun iloisesksi näillä mun sepustuksillani!(: alan nyt kirjottamaan protologia ( voi hitsi, onko se ees se oikee sana?) mun tulevalle ficille, joten odottakaas vain;)

can i will love -1

Annoin pohkeet, ja kannustin Nelsonia siirtymään ravista laukkaan. Kohdistin katseeni nopeasti kyhättyyn maastoesteeseen, jonka korkeus oli n. 70cm. Nelson kiihdytti, ja painoin pohkeet vielä kerran uljaan ratsuni kylkiin, ja napautin raipalla tätä. Nelson ponnisti vahvoilla jaloillaan, ja liisimme kevyesti esteen yli. Taputin hyppymme jälkeen Nelsonia, ja pidätin istunnallani tämän rauhalliseen käyntiin. Oli kylmä syksy, lehdet olivat jo tippuneet puista. Olimme menossa tallille, jossa hoitaisin Nelsonin, ja menisin kotiin. Oli perjantai, ja ulkona alkoi jo hieman pimentymään.

Kohta olimme tallilla, ja laskeuduin selästä, ja nostin jalustimet. Rapsutin ratsuani korvan takaa, ja lähdin taluttamaan kimoa väristä Nelsonia talliin. Vein tämän karsinaansa, riisuin siltä varusteet. Pesin kuolaimet nopeasti, ja siirryin harjaamaan Nelsonia. Puhdistettuani kaviot, olin valmis. Hymyilin höpsölle hepalleni, joka hamusi taskustani porkkanaa. Kaivoin sen Nelsonille, ja tarjosin sitä kämmenelläni. Nelson otti sen mielellään, ja heilautti päätään kiitokseksi. Naurahdin, ja silitin tuota vielä, ennekuin suljin karsinan oven. Laitoin vielä aamu-, ja iltaruoan valmiiksi, jotka aamutallilaiset saisivat Nelsonille sitten antaa.

 Ilta oli jo pimentynyt, kun sitten lopulta lähin talsimaan kotiin päin. Nimeni on Chelsey, tutummin Cley. Olen aika noin 168cm pitkä, ja minulla on ruskeat pitkät hiukset. Asun Settlessä tätini, ja kaksoisveljien Loganin ja Lukasin kanssa. Isääni en ollut ikinä tuntenut, ja äitini kuoli talomme tulipalossa muutama vuosi takaperin. Olen jo sinut sen asian kanssa, Amy-tätimme on meille aina ollut kuin toinen äiti. Tottakai me kaikki ikävöitiin äitiä, myön Amy, jonka sisko oli ollut. Ihmisiä vaan kuolee, eikä sille voi mitään. Isääni en ole oikeastaan koskaan nähnytkään, siihen asti oli ollut aina vain "työmatkoille", kunnes kaksoset syntyivät, hän lähti. Olemme pärjänneet tähänkin asti ilman häntä, joten pärjäämme edespäinkin.

Aukaisin ajatuksissani tallin suuren oven, ja laitoin sen lukkoon. Olin taas viimeinen lähtiä tallilta. Vedin takkini kauluksen ylös, ja lähdin kävelemään kotiin. Ulkona oli jo todella pimeää, ja ainut kotiin vievä tie, oli suora ja kulki metsän lävitse. Käveslin sen tien melkein joka päivä, ja silti se oli aina pimeällä pelottava.

Kaivoin puhelimen taskusta, ja huomasin siitä loppuneen akku. Minun tuuriani. Henkäisin syvään ja nopeutin askeleitani. Ulkona oli kova tuuli, ja puiden latvat heiluivat luoden varjoja eteeni. Puolijuoksin pois tummien puiden syleilystä, pois, karkuun pimeyttä. Tuntui kuin pimeä metsä olisi jatkunut ikuisuuksiin.  Tunsin tuijotuksen niskassani, mutten aluksi uskaltanut kääntyä katsomaan, pitikö tunne paikkaansa. Tunskin kukaan näin myöhään täällä keskellä pimeää metsää olisi, luultavasti joku koiran ulkoiluttaja. Kohta löysin katseellani talomme ulkovalot, ja huokaisin syvään. Kohta esdessäni kohosi suuri valkoinen omakotitalo, ja kävelin ripein askelin pihalle.

Ovella käännyin katsomaan taakseni, ja silmäkulmastani erotin liikettä vasemmalla. Käänsin pääni sinne nopeasti, mutta siellä ei  ollut mitään. Äh, mielikuvitus se vain on. Huokasiin syvään ja nopeasti avasin oven taskusta kaivamillani avaimilla. Talossa oli pimeää, vain aavemainen kellon raksutut kuului. Sytytin valot eteiseen, ja riisuin ulkovaatteeni. Nakkasin tallilaukkuni siihen tarkoitettuun paikkaan, ja kietaisin hiukseni ponnarille.

Kävelin keittiöön, ja sytytin sinnekin valot. Samassa huomasin valkoisen suttuisen näköisen paperin sivupöydältä. Nappasin sen käteeni, ja silmät haparoiden luin tekstin. "Cley kulta! Lähdimme jo päivällä käymään mummolassa, siellä maalla. Anteeksi että en ilmoittanut, mutta tämä tuli äkkiä. Clara on sairastunut, eikä tiedetä onko siihen sairauteen parannusta. Vanheneminen on vakava sairaus. Olemme poikien kanssa varanneet junaliput, tuskin sinua kiinnostaisi olla täällä maalla, ja sinunhan pitää hoitaa Nelsonikin. En tiedä kuinka kauan viivymme täällä, luultavasti ainakin keskiviikkoon. Uskon, että pärjäät täällä yksin sillä aikaa. Ja voit pyytää Leslien ja Alicen tänne siksi aikaa. Kyllä sinä pärjäät. Jääkaapissa on ruokaa riittämiin asti, ja tiedät kyllä missä on lisää rahaa, jos tarvitset. Me ilmoittelemme, jos Claran tila muuttuu, ja soitan sinulle muutenkin huomenna. xxAmy ps. Logan sanoi, että hänen tulee ikävä sinua. pps. Lucasin lempinalle on ulkona, parvekkeella. Hakisitko sen, ettei se jäädy? ppps. Rakastani.  sinua."  Noin siitä viestissä luki. Hymähdin, ja taittelin tuon paperinpalan roskiin. Tuskin sitä mihinkään tarvitsisin.

Kävelin nopeasti suihkuhuoneeseen, ja riisuuduin. Nappasin pyyhkeen mukaani, ja ripustin sen naulaan. Livahdin itse suihkun alle, ja annoin lämpimän veden pyyhkiä tallin liat pois. Suihkun jälkeen puin suoraan mustat pyjämä housut, jossa oli Superman-logoja, ja mustan topin, jonka etumusta koristi supermanmerkki. Harjasin hiuksiani pitkin vedoin, ja jätin ne riippumaan märkinä pitkin selkää. Menin keittiöön, kaadoin kuumaa vettä mukiin, ja laitoin sinne teeveden hautumaan.  Istuin tuolille pöydän eteen ja laitoin kännykän laturiin. Laitoin sen päälle la selasin kaikki uudet ilmoitukset. Kuroin kädellä ottamaan teeni, ja lisäsin siihen kylmää vettä. Juotuani sen lähdin huoneeseeni. Vetäisin päiväpeitteen pois, ja kierähdin sänkyyni. Samassa muistin jotakin. Lucasin nalle! Hemmetti! Nousin nopeasti ylös, mitä ei  olini pitänyt tehdä, koska minua alkoi huimaamaan, ja lähdin ärähtäen parvekkeelle. Avasin sen oven, ja kylmä viima sai minut hytisemään kylmäsytä. Nopeasti menin ulos, ja etsin katseellani nallea. Samassa löysin sen, nappasin sen käteeni ja käännyin lähteäkseni. Kohdistin katseeni ovelle, joka pamahtaen meni kiinni. Pelko kiipesi selkääni, ja juoksin takaisin ovelle. Hakkasin ja potkin sitä, ilman vaikutusta. Avaimetkin olisivat sisällä. Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta päästä sinne. Lopulta lysähdin voimattomana nojaamaan seinään hartijat vavisten kylmästä.

Samassa sisältä kuului kova rymähdys, ja minua alkoi toden teolla pelottamaan.

Äksöniä heti ekassa :D sanokaa jos teiän mielestä tässä tapahtuu liian nopeesti nää asiat, ja kertokaa mitä mieltä ootte tästä Niallficistä, ja kannattaako jatkaa?:)

Täs se Chelsey

Ja tos ne sen pikkuveljet, Logan ja Lukas

Ja se sen hevonen, Nelson

ja täs meiän Niall:3

Taaaas inffo mut lukekaa jos haluutte vaikuttaa!!

Mä täs mietin, et ku mul on jo reilu viikko pyöriny mielessä semmonen Niall dark, ja ku ei oo oikeen inspistä siihen Louis-ficciin, nii mitä te sanoisitte jos nyt jättäsin sen kesken , ja alottasin Niallin?:)

Ja jatkaisim sitä sit ku on taas inspistä siihen. Nyt, kommatkaa tonne alas, mitä mieltä ootte, se riippuu teistä teenkö nii!!:) ja tokaksi, käykää jättämässä sinne kysymyksiä , aiempaan postaukseeen:3 kiitti kuitti

Together Forever -8

Pieni hymyy hiipii kasvoilleni, ja käännyn ympäri.

"Tottakai" Sanon hiljaa ja menen Josien luo. Otan paidan pois. Kiipeän Josien viereen sänkyyn, ja vedän peiton päällemme. Kierrän käteni varovaisesti Josien ympäri, ja painan pääni tämän niskaan. Josie laittaa kätensä kädelleni, ja kohta tunnen vaipuvani uneen.

Aamulla herään tunteeseen, että joku tuijottaa minua. Avaan silmäni, ja kohtaan Josien katseen.
"Johan sä heräsit!" Tämä huokaisee.  Virnistän, suustani pääsee mahtava haukotus. Josie on jo pukenut päivävaatteet, ja itsekin nousen verkkaisesti ylös. Kävelen omaan huoneeseeni, ja kaivan vaatekaapista ensimmäisen käteen osuvan paidan.Valkoinen t-paita varustettuna suurella kaula-aukolla. Saa kelvata. Vetäisin sen päälleni, ja lähdin keittiöön, alakertaan, missä Josie oli tehnyt jotain aamupalaa. Munakasta ja pekonia, tuoksusta päätellen.
" Kiitti, sä oot valmistanut aamiaista" Tokaisin hymyillen.
" Mulle, en sulle" Josie väläytti hymyn ja jatkoi kokkaamistaan. Hymähdin, ja kävelin olohuoneeseen. Laitoin TV päälle ja selasin kanavia. Eihän sieltä mitään kiinnostavaa tullut. Jätin sen päälle,ja menin keittiöön, missä Josie olikin saanut aamiaisen valmiiks.

Kaivoin kaapista lautaset ja lasit,vein ne pöytään. Otimme ruokaa lautaselle, ja aloimme syömään.
" Mitä me tehtäis tänään?" Kysyin Josielta.
" Emmätiiä,  oisko sulla mitään ideaa?" Tämä kysyy hetken mietittyään.
" Tiiäks mitä? Me mennään elokuviin!" Huudahdin. Josie päästi naurun, ja nyökkäsi sitten innoissaan.

"Mä maksan sit oman osuuteni" hän kohta tokaisi.

"Mut mä maksan popcornit ja juomat" lisään ja isken silmääni. Josie kikattaa vieressäni, ja jatkaa sitten syömistä. Syömme hiljausuudessa ruoan loppuun, jonka jälkeen viemme astuat pesukoneeseen. 

Kävelen huoneeseeni vaihtamaan vielä kunnollisemmat vaatteet, ja päädyn lopulta mustaan tavalliseen paitaan, jossa on viisi nappia edessä. Vetäisen sen päälleni, ja laitan vielä beessit housut jalkaani, ja olen valmis. Sipaisen vielä hiukseni hyvin, ja laitan kellon käteeni. Menen Josien huoneen ovelle, ja koputan siihen. 

"Sisään" kuulen huudon, ja avaan oven. Eilinen sotkuisa huone näyttää paljon paremmalta, sitä on siivottu. Käännän katseeni Josieen, ja henkeni salpautuu.

"Näytät uskomattomalta!" Hymyilen. 

Hento puna kohoaa Josien poskille, ja hän painaa päänsä alas.

"Kiitti, et sä itsekkään pahemmalta näytä" Josie kohta hymyilee. Tämä on kihartanut hiuksensa sivulle, ja meikannut hienosti. Yllään hänellä on valkoinen läpinäkyvä kauluspaita, jonka alle hän on laittanut bandeaun. Jalassaan tällä on mustat tiukat farkut, joissa on niittejä. Paita hänellä on housuissa, ja kädessä monta kultaista ranneketjua. 

"Ootsä valmis? Mennäänks?" Kysyn hymyillen. Josie nyökkää, ja lähdemme kohti eteistä. Josie laitaa ruskean nahkatakin yllensä,ja itse vetäisen Niken valkoiset tennarit. Laitan sielä ohuen mustan takin päälleni, ja lähdemme ulos. Lukitsen oven, ja menemme autoon. 

Olemme perillä elokuvateatterissa. Sammutan auton, ja nopeasti sujahdamme sisääl suureen ja korkeaan harmaaseen rakennukseen, ennen kuin fanit tajuavat asiaa enempää. Kassalla kiistelemme kauan elokuvasta, kunnes saan tahtoni läpi ja katsomme kauhuelokuvan. Maksan nopeasti molempien liput, kun Josie hakee popcornit. Lisäksi maksan ne, ennenkuin Josie tajuaa asian.

"Hei! Sä maksoit mun lipun, vaikka mun piti itse maksaa se" hän hudahtaa. 

"Hyvin huomattu, Sherlock" virnistän.  Josie mutristaa alahuultaan, ja lähdemme kohti salia. Valitsemme paikat keskeltä, ja istumme niihin. Juttelemme kaikenlaisia mainosten ajan. Kohta elokuvan alkutekstit pamahtavat näytölle, ja hiljennymme. Elokuva alkaa, ja silmäni kohtaavat Josien ilmeen. Tyttö tuijottaa totisena, silmät suurina valkokangasta.

Samantien näytöllä tapahtuu jotakin, ja Josien suusta pääsee huudahdus. Tämä punastuu, ja painaa kasvonsa polviinsa. Naurahdan hiljaa, ja laitan käteni hänen kädelleen. Josie nostaa päänsä ja vilkaisee käsiämme, ja hänen huulillansa kareilee hymy. Hän puristaa kättäni, ja siirtää katseensa taas valkokankaalle.  

Josie painaa päänsä tiukasti rintaani, ja silitän tytön hiuksia hymyillen. Hänän kasvoilla on kauhistunut ilme, ja Josie on rutistanut silmänsä tiukasti kiinni. Elokuvan lopputeksit kohta jo häämöttää, ja herätän Josien.

"Hei, herää. Tää elokuva loppu jo" hymyilen. Josie raottaa silmiään, ja samassa ne rävähtävät kokonaan auki. 

"Oho, hups" tyttö tokaisee ja naurahtaa nolona. Virnistän, ja lähdemme kävelemään pois salista. 

"Oliko hyväkin elokuva?" Kysyn nauraen. Josie mutisi jotai epämääräistä saaden minuu nauramaan uudestaan. Aulassa käännän Josien itseeni päin, ja katson tämän kauniita silmiä. Epäröimättä painan huuleni hänen huulillensa, ja tuhannet raketit räjähtelevät sisälläni. Unohdan kaiken muun. Josie vastaa vahvasti suudelmaan.  Samassa salama räpsähtää jossain takanamme, ja vetäydyn irti Josiesta. Toimittaja virnistää kauempana, ja vetäisen Josien nopeasti mukaani autolle. Mitähän hittoa huomisessa lehdessä lukee?

Together forever -7

TAJUATTEKS TE ENÄÄ SUUNNILLEEN PUOL  TUNTII STORY OF MY LIFEN MUSIIKKIVIDEOON!! TAI NO TOSIN OON JO NÄHNY SEN MUTTEN OIKEEN TAJUNNU MITÄÄN KU MIETIN VAA ET ONKS TÄÄ SE MUSIIKKI VIDEO. OIKEESTI SIXDLJNaxöplkNFSDIOCJWNRJH J´JOOh ja huomasitte varmaan, IM BACK:) sori on ollu kaikenlaista kiireitä ja yms. mää toivon, rukoilen, anelen anon ja pyydän teitä kommentoimaan:# kertokaa mielipiteitänne oikeesti ihmiset:3 noniiii, lukemaaan---->


Muutaman viikon kuluttua

Tänään Josie pääsee kotiin. Olen lupautunut viemäät hänet kotiinsa, ja sen myös teen. Olen juuri ajamassa sairaalalle, hakemaan Josieta.  On keskiviikko, kello on jotai yhdeksän, ja ihmisiä kävelee kaduilla kiireisinä. Käännyn päätieltä sairaalalle johtavalle kujalle, ja kohta näenkin korkean rakennuksen.

Pysäytän auton, ja sammutan sen. Kävelen  suoraan ovista sisään, ja Josien huoneelle, ja koputan. Avaan oven, ja astun sisään. Siellä kohtaan hymyilevän Josien. 

" Ootko sä valmis lähteen?" Kysyn hymyillen. 

"Mä.. Tota, ku mä en voi mennä kotiin" tämä henkäisee.

"Mikset?" Kysyn kummastuen.

"No mun vanhemmat on Amberin kanssa Italiassa" mitä hemmettiä? Kuka hullu lähtee lomalle kun lapsi on sairaalassa? 

"Eli sä et voi lähtä täältä?" Kysyn vielä. Josie nyökkää hiljaa.

"Itseasiassa, mitä jos sä olisit sen aikaa meillä?" 

"Siis sun luona? Jaksasitko sä mua kuukauden?" Tuo kysyy ja virnistää.

"Kyllä mä sua varmaan sen aikaa kestäisin" vinkkaan.

"No mennään sitten! " tuo huudahtaa, ja autan tämän ylös. Kävelemme hiljaa autolle. 

"Kiitos. Oikeasti, kiitos"Josie kuiskaa.

"Kiitos mistä?" Kysyn. 

"Sä oot kolmen viikon ajan melkeen joka päivä tullut kattoon mua sairaalalle, ja nyt otat kotiis mut kuukaudeks" 

"Tottakai mä sua tulin katsomaan. Ja hädässä ystävä tunnetaan" virnistän. Josie naurahtaa. Kävelemme autolle, ja avaan Josielle oven. Käynnistän auton, ja lähdemme ajamaan kotiini päin. Matkalla aiheet vaihtuvat maasta taivaisiis radion soidessa taustalla. 

Kohta olemme perillä, ja sammutan auton. Kierrän avaamaan Josielle oven, ja kävelemme sisälle.
" Sulla on varmaan nälkä, sairaala ruoka ei ole kovin hyvää?" Naurahdin tälle. Josie nyökkäsi, ja menimme keittiöön. Laitoin kanat paistinpannulle, ja Josie teki salaatin. Kokatessa juttelimme kaikkea maasta taivaisiin, ja kohta ruoka olikin jo valmis. Katoin ruokapöydän, ja Josie toi ruoan pöytään. Istuimme siihen ja aloitimme syömisen. 
" Mitä sä haluisit tehö tänään?" Kysyin Josielta. Tämä kohautti olkapäitään.
"Emmä tiiä, päätä sä" Hän sanoi. Mietin hetken, minne voisimme mennä, kunnes sain loistavan ajatuksen. 
"Me mennään eläintarhaan!" Huudahdin. Josiekin piti ajatuksesta, ja syötyämme lähdimme valitsemaan sopivat vaatteet.
"Tuu, mä näytän sulle huoneen mis sä saat nukkuu" Sanon Josielle.
" Ei, mä voin nukkuu sohvallaki" Hän sanoo.
" Älä unta nää.Sä nukut joko vierashuoneessa, tai mun vieressä" Virnistän Josielle. Tämä naurahtaa ja hymyilee, mutta ei sano mitään.

Johdatan Josien huoneen ovelle, ja hänen suustaan livahtaa ihaileva huokaus.
" Tää on aivan upee!" Josie huudahtaa, kävelee huoneeseensa, ja valahtaa suurelle parisängylle. Seinät ovat valkoiset, ja lattia tummanruskeaa lautaa. Seinällä on valkoinen hyllykkö, ja ikkunassa on syvennyt, jossa on paljon tyynyjä.
" Me mennään sittenkin huonekalushoppailulle" Tokaisen, ja lähden kävelemään  huoneesta eteiseen, Josien seuratessa perässä. Nappaan lompakkoni mukaan, ja laitan valkoiset tennarini jalkaan. Vedän takin päälleni, ja lähden Josien kanssa autolle. Avaan Josielle oven, ja hän kiipeää autoon. Itse menen kuskin paikalle, ja matka kaupunkiin voi alkaa.

Pysäytän auton suuren kauppakeskuksen eteen, ja menemme sisään.


Lopultakin olemme valmiita. Mukanamme muutamia suuria paketteja hyllykköjä sms. Kipitimme autoon, ja lähdimme ajelemaan kotiin päin. Siellä kannoin tavarat sisään, ja vein ne Josien huoneeseen. Väliaikaiseen huoneeseen.
"Nýt vaan kootaan nää" Tokaisin.
"Osaatsä ?"Josie kysyi hieman epäillen.
"Tottakai, ei sen vaikeeta pitäs olla" Virnistin omahyväisesti. Josie tuhahti ja läppäsi minua kädelle.
Olin totaallisen väärässä. Kokoamisesta ei tullut mitään, ei yhtikäs mitään. Loppu ilta meni nauraessa ja meidän epätoivoisesti yrittäessä ottaa selvää ohjeista, ja lopulta päätimme koota ne oman pään mukaan. Kello oli puoli yksitoista illalla, kun lopulta saimme ne valmiiksi.
" Huh. Ne oli kyl todella vaikee koota" Josie virnisti.
"Pyh! Mä osasin ne tosi hyvin, toisin kuin sä" Tokaisin virnistän.Josie repesi nauramaan.
"Ai säkö osasit? Kysyit multa joka välissä neuvoa. Myönnä pois, oon sua parempi ja viisaampi, sä olit surkee" Tuo naurahti haastavasti.

" Mitä sä sanoit? Mä en oo surkee! Oon sua paljon viisaampi!" Huudahdin, ja nappasin käteeni lähimmän tyynyn. Heitin sen kohti Josieta, joka tömähti pehmeästi tämän kylkeen.
" TOI KOSTETAAN TOMLINSON!" Josie huusi, ja kaappasi kaksi tyynyä käteensä, rynnäten luokseni. Liiankin helposti estin tuon kostoyrityksen, ja kaappasin tämän syliini. Josie yritti epätoivoisesti riuhtoa itseään irti, onnistumatta. Kiepautin Josien alleni sängylle, ja istuin hajareisin tämän yllä.
" Hah! Luovuta jo, sä hävivisit!" Huudahdin.
" Mä en luovuta ikinä" Josie naurahti. Kasvoni olivat kymmenen sentin päässä Josien kasvoista, ja katsoin tätä silmiin. Laskin kasvojani niin, että tuntin tytön hengityksen. Suljin silmäni, ja varovaisesti painoin huuleni Josien huulille. Tämä vastasi hennosti suudelmaani, ja painoi kätensä poskilleni. Kohta tuo vetäytyi irti.'

" Sori, mut ei olis mitenkään ikinä pitänyt.." Aloitin.
"Ei. Mä en vaan halua et sä kiinnyt muhun. Sit kun tää syöpä voittaa mut, se tuhoaa mun ruumiin, enkä mä jaksa enää taistella, sun sydän murtuu. Mä en halua rikkoa kenenkään sydäntä, enkä varsinkaan sun" Josie sanoi hiljaa. Istuin hänen viereen, ja vedin tämän tiukkaan halaukseen.
"Josie, mä oon kiintynyt suhun jo. Enkä halua päästää irti. Ja mä taistelen sun rinnalla, enkä koskaan päärtä irti. Sä et luovuta, se syöpä ei pärjää sulle, sä oot vahva. Sä et särje mun sydäntä, et vaikka kuinka haluisit" Kuiskasin tämän korvaan, ja painoin suukon tämän otsaan.

Josie käänsi kasvonsa puoleeni, ja väänsi huulensa pieneen hymyyn. Vedän päiväpeitteen sivuun, ja Josie käy makaamaan sänkyyn. Peittelen hänet, ja painan suukon tämän otsaan.
"Ala nukkumaan pikkuinen, huomenna on uus päivä eessä, ja me tehään kaikenlaista, ja sä tarviit nyt unta. Sulla on ollut raskas päivä takana, hyvää yötä" Hymyilen tälle "öitä" kuulen tuon mutisevan, ja lähden huoneesta. Avaan oven.
" Lou, voisitsä kuitenkin jäädä? Mä en haluu olla yksin" Kuulen hennon äänen takaani.

Together forever -5

Olemme sairaalassa. Kävelen paarien vierellä, ja rutistan Josieta kädestä. Hänellä on kuulemman reikä sydämessä, ja hänet täytyy leikata. Reikä!? Leikkausriski ei ole kovin suuri, mutta riski se silti on. Kohta tulemme suurten ovien eteen, ja naishoitaja kääntyy puoleeni sanoen:

" olen pahoillani, tänne ei saa tulla ainuttakaan ulkopuolista, Josie on leikattava, ja sinä voit jäädä odottamaan tuonne odotushuoneeseen" nyökkään ymmärtämisen merkiksi, ja peruutan istuakseni tuolille. Painan kasvot käsiini, ja poskelle vierähtää muutama kyynel. 

Samassa huoneeseen pyyhältää Margareta äkäinen ilme kasvoillaan, joka kuitenkin sulaa nähtyään ilmeeni. 

" voi poikakulta pärjääthän sinä?" Tuo kysyy myötätuntoisella äänellä. Nyökkään, ja selitän tämän pyynnöstä tälle koko jutun alusta loppuun. 

" voi Josie rukkaa. Hän oli niin ihana lapsi, aina iloinen ja pirteä, eikä hän koskaan valittanut mistään. Häntä tulee kyllä ikävä, kova ikävä." Hän puhui, kuin Josie olisi kuollut. Hän ei ole kuollut. 

Viha kasvoi sisälläni, ja siihen yhdistyi myös huoli ja suru Josiesta. Silloin päässäni kilahti jokin.

" SÄ PUHUT JOSIESTA MENNEESSÄ AIKAMUODOSSA, KUIN TÄMÄ OLISI KUOLLUT. JOSIE EI OLE KUOLLUT, EIKÄ KUOLE VIELÄ PITKÄÄN AIKAAN. JOTEN OLE SINÄ HILJAA, JA MIETI MITÄ PUHUT! " huusin tälle, ja huomaan hänen kasvoilleen kohonneen pelokkaan ilmeen.

Nousen ylös vauhdikkaasti, kaataen samalla tuolinkin mennessäni. Ryntään ulos sairaalasta, ja pysähdyn metsän reunaan. Vedän syvään henkeä, ja puhallan hiljaa ulos. Linnut laulavat puussa, ja kuulen autojen äänet. Olen ihan sekaisin. En ymmärrä miksi huusin sillä tavalla, en yleensä huuda toisille.

Samassa käännän katseeni pääoville, ja Margareta kävelee nopeasti ulos ovista, kireä ilme kasvoillaan. Jokin sisälläni käskee mennä pyytämään anteeksi raivokohtaustani, mutta jalkani eivät toimi. Me eivät yksinkertaisesti suostu liikkumaan. Katselen ohi kulkevia ihmisiä. Jotku ovat juuri päässeet sairaalasta kotiin, monella pieni vauva sylissään. Mieleeni tulee taas Josie. En kestä, jos hänelle käy jotain. Tämä on todella outoa, en ole tuntenut Josieta kuin muutaman päivän, ja jo nyt hän on minulle uskomattoman tärkeä.

Vedän syvään henkeä, ja kävelen hitaasti takaisin sairaalan ovista sisään. Kävelen takaisin odotushuoneelle, ja menen vessaan huuhtelemaan kasvoni. Katson itseäni peilistä. Sieltä minua katsoo nuori mies, jolla on tulevaisuus edessä. Kyllä Josia pärjää, hän on vahva. Mutta silti niin heikko, jota pitää kohdella hellästi. Hänelle ei saa sattua mitään. 

Huokaisen syvään, ja kävelen takaisin tuolille. Nostan sen ylös, ja istun siihen. 

Muutaman tunnin kuluttua

Olen odottanut Josieta jo yli kaksi tuntia. Puhelimestani on loppunut akku aikoja sitten. Kohta salin ovet aukeaa, ja sisään astuu nuori nainen. 

"No? Miten leikkaus meni?" Tivaan tältä. 

"Leikkaus onnistui hyvin. Nuori potilas on tällä hetkellä heräämössä, eikä häntä saa häiritä. Huomenna kahdeltatoista jälkeen hänen luokseen saa mennä" kiitän lääkäriä tiedosta, ja poistuin sairaalasta.

Hymyillen kävelen ulos autolleni, ja hyvvään sen kyytiin. Käynnistän sen, ja hiljalleen ajamaan kotiin. Havahdun ajatuksissani, ja huomaan olevani pihassa. Sammutan auton, ja kävelen sisään. Riisuttuani takin ja kengät kävelen suoraan makuuhuoneeseen, ja otan boxereilleni, menen sänkyyn, ja yllätyksellisesti nukahdan melkein heti, miettien Josieta.

Together forever -6

Aamulla herään, ja nousen samantien sängystä. Valitsen vaatteet, ja kiiruhdan keittiöön, huomaan kellon olevan jo yksi. Nukuinpa kummallisen pitkään. Laitan suoraan ulkovaatteet päälle, ja nappaan omenan mukaan. Menen ulos syöden samalla omenaa, ja kävelen autolle. Käynnistän sen, ja ajan , ehkä hieman ylinopeuttakin, sairaalalle. Siellä parkkeeraan auton, ja kävelen suoraan Josien huoneen ovelle.

Koputan sitä sievästi, ja saan hennon sisään- huudon. Kävelen hymy huulilla sisään, ja ojennan matkalla ostamani kukat ja suklaat Josielle. 

"Kiitti, ei sun olis tarttenut" hän punastuu, söpöä.

"Mut mä halusin" 

"Mut miten sä voit?" Kysyn hymyillen.

" ihan hyvin, rintaan vaan vähän sattuu, hoitajat sano et mä saan ehkä lähtä kokonaan kotiin muutaman viikon sisällä, jos se ite syöpä ei leviä" hän sanoi innoissaan.

" no sehän on mahtavaa! Mä tuun kattoon sua joka päivä tänne" huudahdin virnistäen. Josie hymyili iloisesti. 

"Ens kerralla katotaan se kauhuelokuvakin" hän virnistää.

" tottakai!" Hymyilen. 

Juttelimme niitä näitä, kunnes hoitaja tuli ilmoittamaan, että Josie tarvitsisi lepoa, joten hänet on jätettävä nyt rauhaan. Kumarrun halaamaan Josieta, ja suutelen tätä otsalle. 

"Moikka, nähään huomenna. Koita pärjäillä!" Huudan vielä kun suljen oven. Menen hiljaa sairaalasta ulos hymyillen, miettien Josieta. Kävelen autolleni hymy suupielissä, kunnes huomaan toimittajan edessäni, kamera kädessään.   Kuulen kohta räpsähtävän salaman äänen, ja hymyni hyytyy.. Kiroan itsekseni,  ja loikkaan autooni.Käynnistän sen ennätysajassa. Lähden ajamaan kotiin päin, ja mietin kauhulla, mitä kaikkea lehdet keksisivätkään. Havahdun ajatuksistani, ja huomaan olevani perillä.

Sammutan autoni, ja jään istumaan autoon hetkeksi. Lopulta nousen autosta, ja kävelen sisälle. Riisun kengät ja takin, ja menen olohuoneeseen. Rojahdan sohvalle, ja suljen väsyneenä silmäni. Kohta tunnen vaipuvani unen ihmeelliseen maailmaan. 

Olipas tylsä luku :D no saatte pärjätä sillä sen aikaa et tulee lisää ^^ äää kiltit kommentoikaa mitä tykkäsitte tästä luvusta. Mää toivon niin :3 ja kysykää siitä ask anything jutusta  nii et olis jotai järkee tehä se:)

Together Forever -4

hyvää yötä, ja kiitos mukavasta illasta! ;) Noin. luin viestin vielä kerran läpi, ja painoin lähetä nappia. Kohta kuulin piippauksen viestin lähettämisen merkiksi. Huokaisin syvään, ja laitoin iPhoneni viereiselle pöydälle, ja suljin silmäni. Nukahdin hentoon ja pinnalliseen uneen. Kohta havahduin hereille kuullessani viestin merkkiäänen. 

Tarkistin tulleen viestin,-joka oli Josielta-, ja laitoin taas silmäni kiinni nukahtaen tällä kertaa syvään uneen. Aamulla heräsin kirkkaaseen auringon valoon.

"Samperin aurinko" mutisin itsekseni, mutta sain nostettuani itseni sängyn pohjalta. Haukottelin leveästi, ja löntystin vaatekaapilleni. Valitsin sieltä sopivat vaatteet, jonka jälkeen suin hiukseni kuntoon, ja raahauduin vieläkin unisena keittiöön.

Kauvoin kaapista muroja, ja lorautin niihin maitoa. Kaivoin lusikan kaapista, ja aloitin syömisen. Kauhoin muroja suuhuni nopeaan tahtiin, ja sainkin suhteellisen vauhdilla syötyä. Vein astikat tiskikoneeseen, ja laitoin sen päälle. Kaadoin vielä jääkaapista appelsiinituoremehua lasiin, ja kulautin sen kurkkuuni. 

Sen jälkeen tarkistin twitterin ja instagramin, ja selasin, mitä telkkarista tuli. Tästä oli tulossa hyvinkin tylsä päivä. Katselin avoimesta ikkunasta ulos, siellä oli todella tuulinen ilma. Puut heiluivat tuulessa, ja ihmisillä oli kiire neljän seinän sisälle,pois tuulesta.  Voisin mennä käymään kaupassa, tuskin siellä nyt paljon faneja on.

Nappasin lompakkoni hyllyltä, ja laitoin vanssit jalkaan. Vedin vielä takin päälleni, josta huppu peitto puolet naamastani. Avasin ulos, ja kirpeä tuuli sai miettimään kahdesta kauppaan menosta. Päätin kuitenkin lähteä, ja astuin tuulen tielle. Kävelin nopeaa tahtia kauppaan, jonne pääsinkin ripeästi perille. Siellä vedin hupun päästä, ja menin hakemaat tarvittavat ruoka-aineet. 

"OMG, TUOL ON SE LOUIS, SE LOUIS STYLES ! EIKU TOMLINSON" kuulin vasemmalta puoleltani. Käännyin ympäri, ja kohtasin kolme nuorta tyttöä.

"Moi" hymyilin. 

" II SE PUHU MULLE, öh, saataisko me kuvat ja nimmarit?" Lähinpänä seisonut tyttö huudahti punastuen. Nyökkäsin. 

"Tottakai" sanoin, ja siirryin poseeraamaan tyttöjen vierelle, ja pyysimme ohi kulkevaa naista ottamaan kuvan. Kirjoitin vielä nimeri kolmeen paperiin, ja halasin vielä kaikkia. Vilkutin tytöille, ja palasin takaisin ajatusmaailmaani mitä tarvitsisin mukaani. 

Valittuani ostokset, olin valmis siirtymään kassoille. Samassa kohtasin hyvinkin tutun katseen. 

" Louis!" Tämä huudahti.

" Josie! Mitä sinä täällä teet?" Kysyin virnistäen.

"Me tultiin hoitajan kans käväseen kaupassa, mut nyt mä hukkasin sen. Se meni hakemaan lihaa " tämä huokaisi. 

"No mennään katsomaan lihahyllyiltä?" Ehdotin. Josie nyökkäsi, ja johdatin meidän lihojen luo. Siellähän se hoitaja olikin.

"Missä hitossa sinä tyttö olit? Tiedät varsin hyvin ettet saa lähtä omille teille! Sai olla viimeinen kerta kun otan sinut mukaani!" Hoitaja huusi kimeällä äänellä. 

"Syy oli minun. Hän jäi juttelemaan minun kanssani" Josie mulkaisi minua, ja hoitaja katsoi äkäisesti.

" Hei Margareta, voisinks mä mennä Louisin luo illaksi, se tois mut sitten illalla takaisin sairaalaan?" Josie kysyi ja katsoi minua vinkaten silmäänsä.

"Joo mä voisin sit tuoda Josien turvallisesti takaisin, eikä hänelle kävis mitään" lisäsin perään. Margaret katsoi meitä kumpaakim peräjälkeen kunnes totesi vieläkin äkäisesti:

"Hyvä on. Mutta Josien on oltava ennen kymmentä sairaalalla. Muuten tämä oli viimeinen kerta kun hän pääsee minnekkään" Tyydyin vain nyökyttelemään päätäni, jonka jälkeen lähdimme kassoille päin.

"Aikamoinen pakkaus!" Tokaisin nauraen.

" nojoo sillä on muutama ruuvi löysällä" Josiekin nauroi. Maksettuani ostoksen lähdimme yhdessä kävelemään kotiini päin. 

Kohta olimmekin perillä, ja nähtyään talon Josien silmät suurenivat.

"Aikamoinen lukaali!" Hän huudahti. Virnistin tälle, ja päästin meidät sisään. Järjestelin juuri ostamani ruokatarvikkeet oikeille paikoille, ja liityin Josien seraksi sohvalle. 

"Katotaan joku leffa? Joku romanttinen?" Josie ehdotti. 

"Okei, jos sen jälkeen kauhua?" Virnistin.

"Hah, mä en pelkää" hän huudahti.

"En mä oo niin sanonutkaan" vinkkasin.

Josia valkkasi elokuvan, ja laittoi sen pyörimään. 

" Ouh, tää! Mä taidan nukahtaa"  voihkaisin.

Josien näkökulma

" äläs nyt! Mäki lupasin kattoo kauhua, joten säkin kestät romanttista" tokaisin.  Elokuva alkoi, ja huomasin Louisinkin seuraavan sitä kiinnostuneena. Puolessa välissä olin vuodattanut jo monet kyyneleet. Käänsin katseeni Louisiin. Tämä katsoi minua.

" Sä itken leffan takia?"  Hän virnisti.

" Ei ollut sullakaan kyyneleet kaukana" huudahdin. Louis virnisti, muttei sanonut mitään. Käänsin katseeli televisioon. Minäkin pystyn elämään aivan normaalia elämää. En halua sääliä, enkä erityiskohtelua. Haluan olla tavallinen tyttö, aivan kuin muutkin.

Haluan, että Louis kohtelee minua miin kuin muitakin tyttöjä, enkä halua sairauteni vaikuttaman elämääni millään tavalla. Okei, näkyyhän se paljon elämässäni, mutta en halua sen näkyvän yhtään enempää, kuin on pakko. Olen vain tyttö muiden joukossa. 

Elokuvan loputtua katsahdan Louisiin. Tämä virnistää minulle, on kauhun aika.  Louis valitsee elokuvan, ja laittaa sen päälle. Seuraan hajamielisesti leffan tapahtumia, miettien samalla, mikä minulla unohtui. Olen varmasti unohtanut jotain, jotain tärkeää. 

Louisin näkökulma

Yhtäkkiä näim sivusilmällä Josien haukkovan henkeään. Siirryin tämän viereen. 

"Hengitä syvään ja rauhallisesti, hengitä syvään" hoin tälle. Josien hengitys vain kiivastui, ja tämä hoki jotai astmasta. Koin parhaaksi ratkaisuksi tilata ambulanssin. Sinne soitettuani kiedoin käteni Josien ympärille, ja odottaen ambulanssia. Teki kipeää katsoa henkeään haukkojaa tyttöä, josta oli tullut minulle tärkeä. 

En voinut tehdä yhtään mitään, ainakaan sairaalan mielestä. Piti vain odottaa. Kohta kuulin pillien äänet, ja sairaanhoitajat ryntäsit Josien luo. Tälle annettiin happinaamari, ja hänet lastattiin paareille. Yksi mies esitti minulle muutaman kysymyksen, jonka jälkeen Josieta lähdettiin kuskaamaan ambulanssiin. 

"Mä tuun mukaan. " tokasin. Mies pudisteli päätänsä. 

" ja teiän olis ehkä hyvä tietää et tolla tytöllä on syöpä. Mä hitto vie tuun mukaan!" Mies  huokaisi ja antoi luvan, ja kipitti muiden luo. Kohta Josieen työnnettiin iso ruisku, varmaan siihen syöpään liittyen.

Kiipesin autoon, ja lähdimme ajamaan nopeasti kohti sairaalaa. Puristin Kosieta kädestä. En kestäisi, jos Josielle sattuisi jotain. Tuo tyttö oli tullut minulle oikeasti tärkeäksi tämän muutaman päivän aikana. Josie oli niin hento, niin heikko, kuin paperi, joka menee rutistamalla rikki. Tekisin mitä vain, että Josie selviäisi. Hyvä Jumala anna Josien olla kunnossa.

Tämän kasvot sinersivät, hän ei hengittänyt. Mitä mitä tein väärin? Jos Josie ei selviä, en tiedä mitä teen. Josie pärjää varmasti, hän on vahva, mutta heikko. Katselin nuita huulia, nuita kauniita kasvoja. Jos Josie ei selviä, minä, Louis William Tomlinson, lupaan omistaa elämäni syöpää sairastaville lapsille.

oon huono keksiin otsikkoja part #9876543

Nyt hirveen monella on semmonen et saa kysyy kaikkee turhaa maasta taivaisiin, siis kommentteihin kysymyksiä ja sit vastaa niihin. No mullaki hirvee halu tehä semmonen, eli NYT KAIKKI KYSELEEEEEEN ---> ask ask ask! eli iihan kaikenlaisia kysymyksiä maasta taivaisiin, eiku ohops on yks sääntö o: en vastaa semmosiin henkilökohtaisiin kysymyksiin (8 koska jos ette sattumalta oo viel huomannu nii kirjotan nimettömänä tätä ficciii ;) jep nyt kaikki tonne alas laittaa kysymyksiä!

ja mää toivon et niitä oikeesti tulee, koska jos vaan muutama kyssäri nii en ala tekee semmosta ^^ ja aikaa on entiiä, sitteku on oikeesti niitä kysymyksiä ja on sopiva aika tehä se ni teen sit:) 
NYT KAIKKI KYSELEEEEN

Together forever -3

Heippa pitkästä aikaa, ja mulla on hyvä syy miks on tullu nyt tällane tauko, ja miks en jatkanu jo eilen ku lupasin. Ekaks, eilen mulla oli aivan järkyttävä migreneeni enkä sillon aio mennä koneelle. Ja nulta on kadonnu ispis KOKONAAN. Ei kiinnostaa tää kirjottaminen yhtää, ja tääki teksti on varmaan ihan tönkköä luettavaa mut saatte tyytyy tähän. Yritän kirjottaa huomennakin ku on loma ja ei oo kouluu, nii ei oo muuta tekemistä niii ehin kirjottaa:) noniii, aloittakaa lukeminen ja nauttikaa jos voitte:)

Noniin. Olin valmis. Katsoin vielä asuvalintaani. Minulla oli beessit housut, ja valkomusta raita t-paita. (XD raita tee paita , joo ok) Kävelin keittiöön, siivosin vielä jälkeni pöydältä, jossa olin juuri syönyt aamupalaa. Sen jälkeen sammutin valot talosta, ja menin eteiseen.,  Laitoin vielä vanssit jalkaan, ja astuin ulos. Ulkona oli kirpeän viileä sää, koska oli syksy.Puissa oli kauniin oranssit sävyt Kävelin autolle ja suljin oven. Käynnistin auton, ja lähdin ajamaan sairaalalle. Miten kaikki olikin päätynyt siihen, että vien syöpäpotilaan ulos? Tai no, eiväthän nämä niin sanotut treffit olleet, mutta smapa tuo.

Kohta olinkin jo sairaalan parkkipaikalla. Jätin autoni lähelle ovea, ja astuin sisään. Menin  Josien huoneen ovelle, ja koputin siihen. Kohta kuulin "sisään" huudon, jonka jälkeen avasin oven ja kävelin huoneeseen. Josie istui sängyllään, ja hänellä oli mustat tiukat housut, farkku kauluspaita,ja hiukset olivat sottuisella nutturalla pään päällä. Hän näytti kieltämättä hyvältä!
"Moi" Hän naurahti.
"No hei, mennäänkö?" Sanoin. Hän nousi ylös ja käveli luokseni. Kävelimme autoon hiljaisuudessa.
" Minne me mennään?" Josie kysyi malttamattomana. Naurahdin tälle.
" Kohta näät" tokaisin hymyillen. Avasin Josielle oven, jonka jälkeen kiersin omalle paikalleni. Käynnistin auton ja lähdimme hiljalleen ajamaan kohti paikkaa johon halusin tytön viedä.

" Minne me mennään?" Josie kysyi.
" Yhdestoista" Vastasin nauraen.
"Mitä?" Tuo tokaisi hämmentyneenä.
" Tuo oli yhdestoista kerta kun kysyt minne olemme menossa" Virnistin.
"Okei, en kysy enää. No millon ollaan perillä?" Hän hymyili.
"Josie!" Huudahdin.
"Okei okei" tuo naurahti, eikä kysynyt enää. Kohta huomasin kyltin, jossa luki päärämme nimi. Käännyin oikealle tielle, ja hakeuduin parkkipaikalle.
"Huvipuistoon!" Josie huudahdi.
" Jep" Naurahdin. Parkkeerasin auton, ja sammutin. Kiersin toiselle puolelle avaamaan Josielle oven, ja tämä astui ulos.
Kävelimme kassalle (?) ja hetkisen suostuteltuani maksoin molemmat sisään.

" No, minne mennään ekana ?" Kysyin Josielta.
"Tuonne" Hän päätti  ja osoitti vuoristorataa.
"Ootko sä ollut täällä ennen ?" Kysyin kävellessämme laitteelle.
"Olin mä joskus pienenä, kun olin vielä terve" Josie sanoi hiljaa. Loin tyttöön myötätuntoisen katseen, ja kosketin hänen kättään. Siirryimme jonottamaan vuoristorataan. jono ei ollut pitkä, ja kohta istuimmekin jo junan penkeillä joka kiertää vuoristoradan. Kiinnitimme turvakaaret, ja vaunu lähti hiljalleen liikkeelle.
"Tota, entä jos tää vaunu tippuu?" Josie tokaisi samassa silmät suurina.
"Ei tää tipu, mä lupaan sen" Hymyilin ja otin Josieta kädestä. Hän hymyili minulle ja käänsi katseen eteensä. Vauhti koveni, ja seuraava mäki tuli. Josie puristi kädestäni, ja hymyilin tälle rauhoittavasti.

"Vau, se näytti alhaalta katsottuna enemmän vaisulta" `Josie tokaisi laitteen jälkeen. Naurahdin.
"Minne seuraavaksi ?" Hän kysyi.
" Tonne!" Huudahdin samassa, ja osoitin karusellia nauraen.
" Louis.." Hän yritti.
" Ei mitään muttia, ala tulla nyt!" Tartuin Josieta kädestä ja lähdin viemään häntä karuselliin.Tämä seurasi nauraen perässä. Kohta olimme karusellin edessä.  Jonoa ei ollut, joten pääsimme kiipeämään suoraan hevosten selkään. Kohta laite lähti liikkeelle. Nauraen istuimme hevosien selässä.
" Louis, tää on noloa" Josia sanoi osoittaen tiellä meille nauravia ihmisiä. Muutama heistä tunnistikin minut, mutta onneksi täällä oli sen verran vähän porukkaa, ettei kukaan ollut tähän mennessä keskeyttänyt meitä. Vilkutin ihmisille iloisena ja nauraen. Josie peitti naamansa kädellään nauraen.

Kohta vauhti hiljeni, ja saimme astua pois karusellista.
"Se oli oikeasti noloa!" Josie huudahti.
" Kaikkea pitää kokeilla" Muistutin virnistäen.

Muutaman tunnin kuluttua:

" Joko lähettäis seuraavaan ?" Kysyin Josielta.
" Eikö tää päivä lopukkaan huvipuistoon?" Hän kysyi hämmästyneenä.
" Ei" Sanoin salaperäisesti.
" Okei, jos mä olisin tyhmä mä kysyisin minne me mennään mutta en oo joten oon hiljaa" Hän virnisti. Naurahdin. Kävelimme pois huvipuistosta, ja  menimme autolleni. Päästin Josien sisään ja menin itsekin istumaan autoon. Käynnistin sen ja lähdimme ajamaan kohti valitsemaani hiljaista ravintolaa.
"Minne me ollaan menossa?" Josia kysyi kohta naurahtaen.
"Okei, me mennään syömään" Huokaisin virnistäen. Josia naurahti ja sulki suunsa. Ravintolan edessä sammutin auton, ja kuljetin meidät fanien ohi jotka olivat ravintolan edessä. Käteni oli Josien alaselällä, ja tämä selvästi jännitti hieman faneja. Astuimme sisään ravintolaan, ja istuuduimme minun nimellä varattuun pöytään.

Tarjoilija tuli ottamaan tilauksemme, jonka jälkeen ruoka toimitettiin nopeasti pöytään. Kiitin tarjoiliaa, joka lähti kohta takaisin tiskin taakse.
"No, minkälaista on olla julkkis? " Josie kysyi nauraen.
" No siinä on hyvät ja huonot puolensa" Virnistin.
"Miten sä jaksat kun ihmiset seuraa sua joka paikkaan etkä voi oikeen liikkua missään rauhassa? " Tämä tivasi.
" No jaa, toisaalta voisi kyllä joskus olla hiljaisempiakin päiviä, mutta ilman faneja meitä ei olisi"  Sanoin.

Josie nyökkäsi, ja jatkoimme syömistä hiljaisuuden vallitessa.
"Vietkö sä useinkin syöpäsairaaloiden tyttöjä huvopuistoon ja ravintohoihin? " Josia kohta naurahti.
"Itse asiassa sä oot eka" virnistin. Kohta saimme syötyä, ja pyysin tarjoiliaa antamaan laskun.
"Mä maksan puolet" Josie huudahti kun ojentin tarjoilialle setelinippua. Työnsin rahat nopeasti tarjoilialle.
"Myöhäistä" Virnistin.
"Hei! Toi ei ollut reilua" Josie mutristi suutaan. Hän näytti kieltämättä söpöltä niin tehdessään. Näytin tuolle lapsellisesti kieltä. Nousimme ylös, ja kävelimme autooni, fanitkin olivat kyllästyneet odottamaan ja lähteneet pois. Ajoimme hiljaista vauhtia sairaalaa kohti. Autossa oli hiljaista, kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Sairaalan pihassa parkkeerasin auton parkkipaikalle. Sammutin sen ja autoin Josien ulos autosta. Kävelimme hijakseen sisään sairaalaan, ja saatoin Josien tämän huoneen ovelle.

" Mulla on ihan mahtava päivä takana. Ja kiitos siitä kuuluu sulle" Tämä naurahti iloisena.
" Mullakin oli hauskaa. On kunnia saada se kunnia"(en tienny miten olisin ton kirjottanu, kuulostaa #peelolta mut so? XD) virnistin. Halasin vielä Josieta, ja käännyin lähtiäkseni. Toivotin vielä hyvät yöt ja lähdin autolle. Josiella on upea luonne. Hän osaa tarttua hetkeen, eikä pelkää laskea leikkiä vakavasta sairausestaan. Jokin tuossa tytössä viehättää minua. Jossain sisällä tarvitsen uuden samalaiset päivän Josien kanssa. Ehkä se vielä onnistuukin. Kävelin autolleni, ja menin sisään. Käynnistin autoni, ja lähdin ajamaan kotiin päin. Samassa jokin valkoinen lappu pelkääjän paikalla kiinnitti huomioni. Otin sen käteeni, ja suuni puhkesi hymyyn tajutessani mitä lappu sisälsi. Siihen oli kirjoitettu puhelinnumero, jonka alla luki xJosie.

Together Forever -2

 http://daddykinklibrary.tumblr.com/post/63420692429/i-would-like-this-song-played-at-all-major-and    kuunnelkaa toi:33333


Aamulla herään väsyneenä, mutta väsymykseni hälvenee ku muistan minne tänään olen menossa. Katsomaan syöpäpotilaita. Nousen ylös sängystäni -palasin eilen kotiin- ja valitsen toffeen riset housu, ja valkopunaisen vanssin tee-paidan. Puen ne ja laitan vielä hiukseni kuntoon. Sen tehtyäni kipaisen alakertaan keittiöön.

"Huomenta unikeko. Minne sä oot tänään menossa ku nyt jo oot laittautunut?" Johannah, äitini kysyy.

"Huomenta. Ajattelin mennä käymään syöpäsairaalassa katsomassa lapsia, ja nuoriakin"

Äiti nyökkää hyväksyvästi.

"Tee se. Potilaat ilostuvat kut tietävät sinun ajatelleen heitäkin" naurahdan, ja kaivan jääkaapista voita ja leipää. Voitelen itselleni leivän ja laitan maitoa lasiin. Syön ne hitaasti miettien tulevaa päivää. Kohta olenkin jo valmis, ja menen eteiseen.

Laitan tennarini jalkaan, ja kävelen nopeasti autoon yrittäen olla välittämättä monista tytöistä kotimme edessä olevalla tiellä. Peruutan varovaisesti tielle, ja lähden ajamaan moottoritietä sairaalaan. Katson takapeilistä, miten jotku tytöt juoksevat auton perässä pitkälle matkaa. Yleensä jään jakamaan muutamat nimikirjoitukset ja kuvan, mutta nyt en ehdi. Laitan radion päälle, ja sieltä soi Justin Bieber Never say never.

Annan kanavan olla, ja mietin tulevaa päivää. Yleensä monet lapset itkevät ilosta nähdessään minut, ja se jos joku lämmittää sydäntä. Huomaankin jo olevani sairaalan pihassa, ja sammutan auton mahdollisimman lähelle pääsisäänkäyntiä. Nopeasti astun ulos autosta, ja kiiruhdan sisälle. Pyydän hoitajaa näyttämään vapaa huoneen, jonne minun olisi tarkoitus mennä.

Kohta olemmekin perillä, ja avaan hieman jännittyneesti oven. Pienet potilaat kääntävät katseensa minuun, ja heidän kasvoilleen nousee hämmästynyt ilme. Toettuaan he ryntäävät luokseni, paitsi tietenkin ne, jotka ovan pyörätuolissa tai muuten vaan kykenemättömiä liikkumaan. 

Kumarrun halaamaan jokaista vuorotellen, ja siirryn niiden luo jotka eivät liiku. Yksi ojentaa minulle lippalakin, joka on One Directionin fanituote.

"Hei! Mikä sinun nimesi on?" Kysyn tytöltä hymyillen. Tämä on joku viisi vuotias.

"Amber" hän sanoo ujosti. 

"Tuolla on mun sisko, Josie" tyttö lisää ja osoittaa ikkunan viereen sängylle. Kirjoitan nimeni tytön päähineeseen, ja jaan muillekkin nimikirjoitukseni. 

Kävelen harkitusti Josien sängyn viereen. Sängyllä makaa kaunis tyttö, noin 18-vuotias. 

"Hei" kuiskaan tälle. Tyttö avaa suljetut silmänsä ja hymyilee.

"Hei"hän tervehtii.

"Mun nimi on Louis, sä oot vissiin Josie?" naurahdan kysyvästi. 

"Joo oon mä, Amberko sanoi?" Josie nauraa helisevää nauruaan. Nyökkää n hymyssä suin. 

"Mä tiiän että sä haluisit kysyä mikä mulla on, mutta et kehtaa, joten säästän sut nololta tilanteelta. Mulla on pahanlaatuinen kasvain rintakehässä, aivan sydämen lähettyvillä. Ei oo varmaa onko sille parannuskeinoa, mutta ainakin lääkärit yrittävät kovasti kaikkea" tyttö sanoo nopeasti katseen takana surua.

"Ai, mä oon todella pahoillani" sanon ja hymyilen surumielisesti.

"Äh älä suotta, jokainenhan kuolee joskus" Josie tokaisee ja naurahtaa. 

"Josie! Sun täytyis nyt käydä vähän ulkona että saat sinäkin raitista ilmaa!"

"Louis voi käyttää mua!" Tyttö huudahtaa.

Väännän suuni hymyyn ja nyökkään hoitajalle. Autan Josieta nousemaan sängystä, ja lähdemme varovaisesti ja hiljaa kävelemään kohti ovea. Kohta Josie kävelee itse, ja kävelen tämän vierellä. 

" mä vihaan näitä sairaala vaatteita!" Tyttö tokaisee ja tarkoittaa vaaleankeltaista mekkoa yllään.

Naurahdan tälle. 

" mennään istuun tonne penkille suihkulähteen viereen" Josie sanoo ja lähtee määrätietoisesti kävelemään kohti ruskeaa tuolia. Istumme siihen ja katselemme lintuja jotka nokkivat maata edessämme.

" miks sä tulit tänne sairaalaan? " Josie kysyy kohta rikkoen hiljaisuuden.

"No.. Syöpä on aina hieman varjostanut mun elämää, parhaan ystäväni menehdyttyä siihen nuorempana. Ainakin potilaat ilostuvat nähdessään ilodinsa" naurahdan.

" otan osaa. Idolinsa! Oletko sä joku julkkis? " Josie huudahtaa. 

"Joo, mä oon laulajana One Direction bändissä" naurahdan.
"Okei" Josie naurahti. Juteltuamme jonkin aikaa Josieta huudeltiin sisälle.
"Voisinko mä pyytää sulta jotain?" Josie kysyi hiljaa.
"Tottakai" Vakuutin tälle.
"Mun äiti ja isä ei vie mua ikinä minnekkään, ne ottaa mukaan aina vain Amberin, niin mä vaan mietin, et jos sä voisit viedä mut jonnekkin täältä sairaalasta vaikka edes yhdeksi päiväksi? Täältä saa lomaa jos vain on joku joka huolehtii ja.."
"Joo. Millon sopisi?" Keskeytin Josien änkytyksen hymyillen. Hämän naama puhkesi hymyyn.

"Sopisko heti huomenna?" Tämä huudahti iloisena. Nyökkäsin. Autoin hänet seisomaan ja lähdimme kävelemään sairaalaan. Siellä saatoin Josien huoneeseensa ja hyvästelin vielä pienet potilaat. Odotin jo oikeastaan innolla ja mielenkiinnolla mitä huonisesta tulisi.

Minä luotin sinuun

"Joo menkää te eeltä, me tullaan sitten yöllä vasta. Äläkä unohda mua siellä" virnistän Zaynille tämän puhuessa illasta klubilla, johon olemme sopimeet menevämme. Pojat nyt, minä ja Melissa myöhempääm yöllä.

"Mä mietin sua kokoajan" hän sanoo ja suukottaa niskaani. Kierrän käteni tämän kaulan ympäri ja suutelen häntä. Suudelman loputtua Zayn painaa otsansa otsaani. 

"Mä rakastan sua, tapahtu mitä tapahtu. Enkä mä vois ikinä satuttaa sua" hän kuiskaa. 

"Mäkin rakastan sua" romanttisen hetkemme keskeyttää auton torven ääni. 

" meehän nyt, ettei muut joudu oottelemaan" hätistelen Zaynia ovelle päin.

" hei sitten! " hän vielä huutaa ja lähettää lentosuukon. Otan sen kiinni ja laitan taskuun. Zayn sulkee oven nauraen, ja kohta kuulen renkaiden vaimenevan äänen.  Laitan pyyhkeen jolla olin pyyhkinyt ruokapöydän pois, ja avaan hiukseni nutturalta. 

Kävelen makuuhuoneeseen, ja valitsen sieltä mustan paljettitopin, tiukat farkut, ja poleron. Laitan ne sängylle odottamaan, ja painelen kuumaan kylpyyn. Unohdan kaikki ajatuksen kuuman veden virratessa iholleni. Lopulta tajuan olleeni kylvyllä jo yli puoli tuntia, ja nopeasti suljen hanan ja kuivaan itseni. Laitan hiukseni pyyheturbaaniin.

Puen valitsemani vaatteet ylleni, ja tarkastelen lopputulosta. Ei hullumpi!  Avaan pyyhkeen, ja vaaleat kohtalaisen paksut hiukseni , jotka ylettyvät hieman yli rinnan, pääsevät irti. Harjaan ne, ja kuivaan föönillä. Alan muutama hiustuppi kerrallaan kihartamaan niitä, ja jonkin ajan kuluttua katselen lopputulosta. Samassa katseeni kiinnittyy kelloon, ja huomaan sen olevan jo melkein puoli yksitoista. 

Melissa tulee hakemaan minua yhdeltätoista, ja Zaynkin on ollut klubilla jo  reilut kolme tuntia. Otan pienen hopean laukun, ja sullon sinne avaimet, iPhoneni, rahat, ja avaimet. Menen keittiöön, ja voitelen nopeasti itselleni muutaman leivän. Keitän teen, ja ne syötyäni ja juotuani kuulen juuri sopivasti Melissan auton äänen. Hänen autonsa erottaa helposti muiden autojen äänistä, sillä Melissan autosta kuuluu hirveää paukutusta. Mutta siihen on onneksi jo tottunut.

Sammutan vielä joka paikasta valot, ja menen ulos lukitsn ulko-oven samalla. Kipuan Melissan kyytiin, ja lähdemme ajamaan kohti klubia, jonne on onneksi vain muutama kilometri. Kohta olemmekin jo perillä, ja parkkeeramme auton sisäänpääsyn lähelle. Jo ulos asti kuuluu kuinka kovalla musiikki onkaan.

Näytämme vartijalle papereitamme, joka päästää meidät urahtaen sisään. Sisään päästyämme tarkastelen ihmisiä, ja etsin muiden joukosta sitä tiettyä. Kohta tunnen kämmenen olallani, ja hymysuin käännen ympäri. Hymyni hyytyy huomatessa, kuka edessäni on. Sotkuiset hiukset, henki lemusi vahvasti alkoholille, näppyinen naama, ja liian lähellä minua. Kaikin puolin ällöttävä mies. 

"Tuu mennään tanssiin!" Mies hönkii naamaani.

" kuule ei kiitos tällä kertaa! " sähähdän inhosta irvistäen miehelle. Tyrkkään tämän pois, ja huomaan Melissan olevan jo drinkillä jonku hyvännäköisen miehen kanssa. Varvistelen ja yritän epätoivoisesti etsiä päitten joukosta sitä yhtä. Mutta Zayniä ei näy. 

Samassa huomaan tutun naaman edessäni. 

" Moi Niall, missä Zayn on?" Huudan tälle, jotta ääneni kuuluisi musiikin yli. 

" Tota, se on tuolla noin" Niall sanoo hieman vaivalloisesti, ja selvästi hieman huoppelissä, ja katsoo olkani yli.

Käännyn ympäri, ja mutta Niall hyppää eteeni.

"Mitä? Miksen mä saa kattoo.." Tyly kysymykseni keskeytyy, kun näen mitä Niall ei halua minun näkevän. Nainen. Blondi, kaikin puolin tyrkyllä oleva, liian vähissä vaatteissa, suutelee. Hän suutelee elämäni miestä, eikä tänä näytä panevan pahakseen. Zayn suutelee vierasta naista, vaikka tietää minun olevan täällä. Tietää satuttavansa minua, tietää että rakastan häntä.

 Kyyneleet vierivät yksi toisensa jälkeen poskilleni, kun tuijotan Zaynia ja tuota blondia. Niall laskee karhean kämmenensä olalleni.

"Mä oon niin pahoillani. Ei Zayn varmasti tarkota mitään, se vaan on liian humalassa tajutakseen" Niall sanoo matalalla äänellä. En vastaa mitään. Zayn erkanee hitaasti naisesta, ja hänen katseensa tarkentuu minuun.

Hänen kasvoilleen muuttuu outo ilme. Tavallaan se ei muutu edellisestä, suutelusta, mutta naamion takana jotain särkyy.  Hän työntää naisen pois, ja lähtee kävelemään luokseni. 

"Mä olin humalassa" eikö tuolla ollut muuta sanottavaa? Ei edes pyytänyt anteeksi? Kyynelten sumentavien silmin käännyn ympäri ja jätän Zaynin niille sijoilleen, ja juoksen ulos tyrkkien muita tieltäni. Nyt on loppu syksy, ulkona on todella kylmä. 

Juoksen eteenpäin, välittämättä kylmyydestä, välittämättä siitä kuinka vaarallista on liikkua yksin pimeällä perjantai-iltana kadulla. Juoksen tietättä määränpäätäni. Minä vain juoksen. Lopulta en enää erota maisemia, ja rojahdan maahan polvilleni. Kyyneleet valuvat pitkin kasvojani, ja sumentavat tajuntani. 

Huomaan nukahtavani. Näen unta Zayniatä suudellessa toista, tuntematon ilme kasvoillaan. Lopulta herään säpsähtäen , ja nousen kompuroiden ylös jonkun käden avulla. Avaan turvonneet ja sumeat silmäni, ja huomaan auttajan iäkäs vanha ystävällisen näköinen nainen.

"Voi lapsirakas mitä sinulle on käynyt? Ota tästä tämä viltti, sinähän jäädyt" hän kysyy säälivästi. Samassa muistan kaiken ja kyyneleet viiltelevät kasvojani. Meikit ovat levinneet aikoja sitten. Yllätyksekseni kerron koko tarinan naiselle, joka katselee minua myötätuntoisesti. Kiedon kiitollisena viltin ympärilleni, ja kerron naiselle osoitteen, johon hän pyytää taksin meitä viemään, toki ensin tilattuaan sen.

Kohta taksi onkin pihassamme, ja huomaan valojen olevan kiinni. Zayn ei siis ole vielä kotona. Tuhannesti kiittäen pyydän naista , joka kertoo nimekseen Ellie, tulemaan teelle. Tämä kieltäytyy kohteliaasti valittaen kotiaskareitaan. Hyvästelen Ellien, ja poistun taksista ja avaan ulko-oven. Sisällä keitän itselleni teetä, enkä vaivaudu edes pesemään kasvojani saatika sitten menemään suihkuun, vaikka Ellie vannotti minun käyvän kuumassa kylvyssä.

Kiedon viltin ympärilleni, tungen villasukat jalkaani, ja laitan neuletakin vielä päälleni. Istun sohvalle höyryävän teen kanssa, ja kohta kuulen oven käyvän. Vilkaisu kelloon riittää kertomaan syyn miksi olin niin jäässä. Kello on seitsemän AAMULLA!? Olin nukkunut puistossa monta tuntia. 

Zayn kävelee sisään ja istuu viereeni sohvalle. Hänellä on hirveät silmäpuaait, ja väsyneen ja muutenkin hirveän näköinen johtuen kovasta humalasta edellisiltana. 

" Anna anteeks rakas. Mä olin niin humalassa.." Zayn aloittaa, mutta keskeytän hänet. 

"Mä en kaipaa sun selityksiä. MUA EI VITTU KIINNOSTA MIKÄÄN MUU KUIN SE, MITÄ MÄ NÄIN. JA MÄ NÄIN SUT SUUTELEMASSA TOISTA NAISTA. SÄ TIESIT MITEN SÄ SATUTTAISIT MUA,SÄ TIESIT ET MÄ RAKASTAN SUA. MUTTA SILTI SÄ TEIT SEN. SÄ OOT PILANNUT MUN ELÄMÄN EIKÄ MUA KIINNOSTA OLITKO SÄ KUINKA HUMALASSA." Huudan kyyneleet vuotaessa ja teemuki sohvalla kaatuneena ja sohva värjäytyteenä keltaiseksi teestä. 

"Elisabet, se oli vain yks suudelma. Eikä se merkannut mitään. Sua mä rakastan enkä muuta. Mä käyttäydyin kusisesti, kun en edes pyytänyt anteeks. Mä ymmärrän kyllä jos sä et haluu antaa mulle anteeks, ja ehkä niin onkin parempi etten voi satuttaa sua enää. Mä en tarkoittanut mitään, mä en halunnut satuttaa, sua, mä rakastan sua eniten tässä maailmassa, eikä mikään oikeuta mua tekemään sulle noin. Mä pyydän et sä yrittäisit antaa mulle anteeks"

"Mä luotin suhun" ehdin sanoa, kun tunnen Zaynin turvallisen tuoksun, ja painan pääni hänen rintaansa nukahtaen hentoon uneen, tietäen silti miten paljon Zayn minua satutti, mutta miten paljon silti häntä rakastan.

Together forever

Heips, mulla ei oo inspistä tohon minkä alotin, joten aattelin et alotan uuen ja saatan jatkaa tota sit ku tiiät nitä kirjotan. Ja nyt saattaa tulla paljob virheitä ku kirjotan ipadillä mutta kuiteski. Alkaa, nyt. Hehe ei oikeeesti,vaan nyt. Joo,, NYT.

"Kiitos! Te ootte ihan parhaita, me rakastetaan teitä! " Niall huusi hurmaavamma irlantilaisaksentilla. Fanit räjähtivät huutoon poistuessamme lavalta. Korviahuumaava kiljunta kuului lavan taakse asti.
"Tällä menolla olemme kuuroja kiertueen loppuessa" Harry nauroi sanoi saaden muutkin nauramaan. Huoneessammo rojahdan puolikuolleena sohvalle Harry vieressäni. Muut istuvat tuoleille, ja avaan vesipulloni juoden sen tyhjäksi.
"Tää oli sit se viimeinen keikka. Nyt on kuusi kuukautta vapaata. Mihin te ajattelitte käyttää sen?" Mä meen Sophian kans Pariisiin lomalle kuukaudeksi" Liam sanoi.
 "Mä meen varmaan käymään kotona. Ja varasin viikon loman Venetsiaan Perrien kans." Zayn hymyili.
"Mä kayn ainakin kotona, entiiä vielä muusta." Harry kertoi.
"Mä jään tänne ainakin näin alkuun, ei oo vielä muita suunnitelmia." Niall naurahti.
" Mitäs sä teet, Lou?" Liam kysyi.
"Meen kotiin, entiiä kuin kauan oon siel sitten loppujen lopuks." Sanon.

Samassa ovi rämähtää auki ja Paul astuu sisään.
" Te olitte aivan mahtavia! Fanit oli yhtä innoissaan kuin Tanskassakin. Saatte huomenna lähteä sinne missä ikinä aiottekaan lomanne viettää, mutta varokaakin joutumasta etuotsikkoihin, olen kyllästynyt korjailemaan lehdille väärinkäsityksiä. Harry, tämä koskee varsinkin sinua. " Paul tokaisee ja vetää sitten syvään henkeä. Harry levittää kätensä avuttomana.
"Mitä?! Mitä mä oon nyt tehny? " hän parahtaa. Huokaisen syvään. Kukaan ei vaivaudu vastaamaan Harrylle joka on tietoisesti itsekin selvillä sotkuistaan mitä saa aikaan liikkumalla humaltuneena yökerhon jälkeen Lontoon kaduilla.

"Mä taidan käydä huomenna siellä syöpäsairaalassa, kun sinne lupauduin menemään tällä viikolla" sanon mietiskellen. Syöpä on aina ollut minulle mietteitä antava aihe. Lapsuuden ystäväni, joka oli minulle todella tärkeä, menehtyi syöpään ollessani yläasteella. Kaikki sairaalassa olevat eivät tule valitettavasti selviämään elämän antamista vaaroista, ja syöpä vie voiton, enkä voi heitä pelastaa. Mutta tiedän tuovani ainakin hetkellisen ilon, kun syopää sairayavat fanini näkevät minut. Olen käynyt aiemminkin syöpäsairaaloissa, ja minullekkin tulee hymy suupieliin, kun näen miten iloisiksi teen lapset. Ja nuoret, eihän siellä kaikki pieniä lapsia ole.

:3

ilmotusta!

Mulla on nyt semmonen valitettava tilanne, eten pääse n. viikkkoon ollenkaan nettiin! eli en voi kirjottaa:( mut jatkan heti kun vaan voin(:

New beginning

Astuin koneeseen, ja käännyin vielä viimeisen kerran  katsomaan äitiäni, joka vilkutti minulle portin takaa. Kyynel vierähti poskelleni, olin aina ollut äidin tyttö. Vilkutin takaisin, ja kävelin sitten käytävään etsimään paikkaani. Loysin vapaan paikan, jonka viereinenkin paikka oli vapaa. istahdin ikkunan viereen ja nostin pienen käsilaukun syliini. Kaivoin sieltä iPhoneni, ja laitoin matkapuhelinverkon päälle. Onneksi tässä koneessa oli netti. Kävin facebookissa ja instagramissa, ja laitoin puhelimeni pois. Vedin syvään henkeä, hyvin tämä menee. Nimeni oli Lily, ja olen ensimmäistä kertaa lentokoneessa. Olen muuttamassa pysyvästi Lontooseen. Minulla on siellä pieni asunto. Käänsin katseeni ikkunasta ulos, ja huomaisn koneen olevan nousuvalmiina. Hirveä jyrinä, nipistys mahanpohjassa, ja olimme ilmassa. Käänsin katseeni taas käytävälle päin, ja huomasin jonkun pojat kävelevän hieman huojuvasti epätasaisesta alustasta johtuen luokseni. Hän pysähtyi käytävälle kohdalleni.

"Saisko tähän istuu? " Poika kysyy. Nyökkään. Hän ojentaa kätensä ja tartun siihen epäröiden, kun poika alkaa vatkaamaan sitä.
" Mä oon Harry. Minne sä oot menossa ?" Hän kysyy.
"Mä oon Lily, mä oon menossa Lontooseen." Vastaan ja hymyilen.
"Mäki oon menossa Lontooseen!" Hän huudahtaa.
" No kiva" Naurahdan. Matkan aikana ehdin tutustua Harryyn kunnolla, ja kun kaiuttimista alkoi kuulua ääntä joka pyysi valmistautumaan laskeutumiseen, tajusin miten nopeasti aika oli kulunut.

"Hei, kirjoita sun numero tähän niin otan yhteyttä" Harry sanoo kuulutuksen jälkeen ja ojentaa sekä kynän että kätensä. Hieman epäroiden kirjoitan numeroni siihen, ja kirjoitettuani sen laitan turvavyöt kiinni. Istun tiukasti penkkiin ja kone alkaa laskeutua. Kun pyörät koskettavat maata, huokaisen helpotuksesta. Hyvinhän se meni. Istumme jonkun aikaa koneessa kunnes ovi avautuu ja ihmiset alkavan nousta koneesta, minäkin otan laukkuni ja nousen seisomaan. Harry nousee vieressäni ja lähtee kävelemää pois koneesta. Lähden Harryn perään, ja kohta olemmekin ulkona koneesta. Harry vetään  samantien hupun ja aurinkolasit päähänsä ja katsoo maahan. Hän virnistää ja kääntyy halaamaan minua. Vastaan halaukseen, ja Harry lähtee kävelemään nopeasti mustaan isoon autoon, ja katson loppuun asti kun auto kaartaa näkyvistä. Lopulta havahdun hakemaan matkalaukkuni. Toivottavasti tämä Harry ottaisi pian yhteyttä, voisi esitellä minulle vaikka paikkoja, kun en täältä mitään tunne.







Täs se Lily


Ja tän te varmaan tunnistatte itsekkin :3

Our story -12

Aamulla heräsin Zaynin vierestä kädet kiedottuna hänen kaulansa ympärilleen ja hänen kätensä ollessa vyötärölläni. Viime yö oli ihana. Zayn tuhisi vielä vierelläni. Nousin varovaisesti ylös, ja hiivin suihkuun. Peseydyin nopeasti ja kiedoin pyyhkeen ympärilleni, ja harjasin kylpyhuoneessa nopeasti hiukseni. Kuivattuani ne kävelin sängyllemme Zaynin puolelle ja istuin hänen viereensä, ja katsoin kun hän tuhisi söpösti nukkuessaan.

"Herää Zayn" mumisin hänen korvaansa ja painoin suukon Zaynin poskelle. Hänen suupielensä nousivat hiukkasen ylös päin. Hän vetäisi minut viereensä makaamaan. 

"Me voitas kyllä mennä uudestaanki hierontaan jos viime öinen uudestaan olisi palkka" hän mutisi korvaani. Päästin hihityksen.  

"Sun on ihan pakko nousta jos haluut aamupalaa" Sanoin lopulta.

"Entä jos mä syön sut?" Zayn mutisee j suutelee minua.

" Hei nyt ala tulla!" Nykäisen peiton Zaynin päältä. Hän nousee verkkaisesti ylös, ja siirtyy vaatekaapilleen. Hitaasti hän vaihtaa mustan t-paidan ja mustat  farkut. Pengon kaapista valkoisen kauluspaidan ja ojennan sen Zaynille.

"Laita mieluummin tää" sanon tälle joka tyytyy nyökkäämään ja kiskoi paisan päällensä.

Odotan vielä tuskaisen vartin kun Zayn sukii hiuksensa kuntoon. Lopulta pääsemme lähtemään aamupalalle. Kävelemme Zaynin käsi kierrettynä takaani vyötärölleni ja saamme muutamilta vanhuksilta pitkiä katseita. Päästessämme ruokasaliin etsimme katseillamme muita, tuloksetta. Haemme noutopöydästä kummatkin kroisantit ja kaakaot.

Yksipuolinen aamiainen. Päästessämme nurkkapöytään ikkunan viereen,istahdamme siihen jutellen kaikesta. Syötyämme ehdotin uimistä, mutta Zayn kieltäytyi. Hän kuulemman halusi viettää laatuaikaa kanssani huoneessamme. Sopi minulle. 

" Sähän voisit opettaa mulle sitä karatea?" Zayn ehdotti huoneessa. 

"Jospa kuitenkin nyt vain varaisimme jotain leffoja" naurahdan.

" Kauhuelokuvia" Zayn tokaisee samantien.

" jos ei kuitenkaan, oon aika pelkuri..." Kieltäydyn, mutta turhaan.

" mä suojelen sua!" Zayn huudahdaa ritalillisesti. Tirskahdan, mutta lopulta myönnyn ajatukseen.

Zayn hakee huonepalvelusta kauhuelokuvan, ja laittaa sen pyörimään. Hän asettuu mukavasti sohvalle, ja minä käyn hakemassa popcornikulhon. 

Zayn istui rennosti sohvan päässä, ja käperryin tämän viereen. Hän sulki vahvat käsivartensa ympärilleni, ja suukotti minua koko elokuvan ajan tasaisin väliajoin otsalle. Itse en kyllä elokuvaa palkoakaan ehtinyt nähdä, sillä nukahdin jo ennen puolta kohtaa. Ennen nukahtamista kuulin kuitenkin selvästi Zaynin sanat, rakastan sinua.

//// Loppuko vähän tylysti?  No tää ficci loppu tähän:((( olkaa onnellisia ku kommentoitte nii tuli hirvee halu kirjottaa ja täsä tulos, tää loppu vähän töksähtäen mutt ei voi mitään. Entiiä millon alotan uuen, jossain vaiheessa tätä viikkoa, mut ehotellaas kuka poika ja minkälainen tarina?:) esim, angsti, draama,perus, ensiset parhaat kaverit, kertokaa iha reilusti mielipiteitänne!!! Ja antakaas jotai palautetta, negatiivistäkin joooko? :3 mut nyt, öitä kaikille, kaikki alas kommentoimaaan!! c:

Our story -11

Illalla huoneessamme:

Avasin pääni päällä olevan turbaanin. Hiukseni riippuivat märkinä olkapäilläni. Otin käteeni harjan pöydältä, ja aloin harjaamaan hiuksiani. Kuulin askeleen takaani ja pian tunsin kädet harteillani. Suuri kämmen siirsi hiukseni sivulle, ja hän painoi kiusottelevasti suukon niskaani. Hymähdin ja käännyin ympäri. 

Kiersin käteni Zaynin niskaan ja suutelin häntä.Zayn kaatoi minut pehmeästi sängylle, ja jatkoimme suutelua. Zayn makasi käsiensä varassa päälläni. 

"Zayn, toki me voitais jatkaa tätä mut se hieronta odottaa." Mumisin hänen huultensa välistä. Zayn mutristi suutansa.

" Eikö me voitas jättää se väliin?" Hän yritti vielä.

"Ei , me ei jätetä sitä väliin ! Sä luoasit tulla sinne mun kans, ja mä oon varannut sen ajan jo" muistutun tälle. Zayn päästi turhautuneen huokauksen. 

"Sä korvaat tän mulle jotenki, sä varmasti korvaat tän mulle." Hän puhisi. Aloin nauramaan, ja nousin ylös veräisten Zayninkin samalla ylös. Avasin oven, ja lähdimme kävelemään hierontaa kohti käsikädessä. 

Oikean oven edessä avasimme sen, ja sieltä löysimme muutaman odotukseen tarkoitetun tuolin. Istuimme niihin. Istuttuamme siinä kymmenisen minuuttia vastapäätä oleva ovi avautui, ja sisään astui pieni vanha mies.

"Varasitteko te ne kaksi hierontaa 19.00?" Hän sanoi. Nyökkäsin, ja hän johdatti meidät huoneeseen missä leijaili ihananan tuoksuisia aromeja, ja paikka oli  sisustettu vaaleisiin ja ruskeisiin sävyihin. Meidät  pyydettiin asettumaan mukavasti kahteen hierontapöytään, ja valot sammutettiin, ja niiden sijasta sytytettiin kynttilät luomaan tunnelmaa.

Ennen kuin suljin silmäni, ehdin kuitenkin nähdä Zaynin kärsivän ilmeen ison voimakkaan miehen ruhjoessa hänen selkäänsä. Tirskahtaen suljen silmäni, ja nautin hieronnasta, johon Zayn ei ilmeisesti kykene. 

Hieronnan jälkeen:

"Kiitos" hihkaisi. Vielä ennen kuin poistuimme käytävään. 

"Se oli ihanaa!" Huokisin. Zayn irvisti ja hieroi selkäänsä.

"Se oli hirveää, toista kertaa en suostu hulluihin ideoihisi" hän valittaa. Naurahdan, ja avaan avainkortilla huoneemme oven.  Heti sisällä oven sulkeuduttua Zayn painaa minut seinää vasten ja suutelee intohimoisesti. Vastaan suudelmaan yhtä innokkaasti. 

Zayn laittaa kätensä reisieni alle ja nostaa minut syliinsä, hän kävelee sängylle ja laskee minut siihen. Suudelma jatkuu, ja Zayn ujuttaa kätensä paitani alle, ja alan aukaisemaan hänen kauluspaitansa nappeja. Ja loput varmaan arvaattekin.

//// hei taas kaikkkiii:) sori iha kauheesti ku tämmönen lyhyt, ja saas nähä millon kirjotan lisää. Luultavasti keskiviikkoon mennessä jonkun , riippuu onko inspis:) kkommentoikaa,aina ku nään et oitte kommentoinu nii mulla tullee hirvee inti kirjottaa ja yleensä alan heti kirjottamaan eli jos kommentoitte niin saatte nopeemoaa lukes näi;)

Tärkeetä asiaa!!

Nonii, mitä mä teen? Mulla ei oo enää yhtään intoo kirjottaa, ei tippaakaan. Varsinkaa ku olin just kirjottanu pitkän tekstin ja unohin tallentaa sen. Sit ku kirjotan ni kuiteski yleensä saan ihan hyvää tekstiä aikaan, mutta ei oo intoa siirtyä sinne bloggeriin. Mitä mä teen? Kysyn nyt teiltä, oon itselin hukassa. Ja ei, se tauko ei oikein onnistu ku se tauko jatkuis ja jatkuis loputtomiin. :(( en haluais lopettaa tätä kirjottamista, ku kuitenki yks iso asia mstä tykkään niin ln kirjotta tarinoita.

Mut toisaalta, voisin tehä sillai et kirjottaisin yhen osan viikossa +one shotiit:) tuntuu vaan et laiminlyön teitä mun ihania lukijoita<3 kertokaapas mitä teen?:(

Niall<3

OONNEE RAKASPARAS OOT JO ISO POIKA<3 the best day in my years! Kumpa voisinki onnitella sua livenä:( ne kasvaa niiiin nopeeta! Jatkan viimeistään huomenna sitä ficciä:) ei mul muuta

Don't let me again -- one shot susannalle:)

Oon tooosi pettyny tähän. Muistakaa et jos ei oo tyytyväinen siihen one shottiin nii AINA voi pyytää uutta, ja aina voi pyytää jatko-osaa, jos kuitenkin oli tyytyväinen.:)

Täällä sitä nyt ollaan. Suuressa areenassa, satojen muiden fanien tavoin. Tai no, en itseasiassa ollut fani. Olin tavallinen ja epätoivoinen tyttö. Epätoivoinen siksi, että toivoin hänen huomaavan minut, muistavan ne kaikki muistot, ne kaikki hyvät ja huonot asiat, mitkä yhdessä koimme. Otin riskin, riskin että joutuisin pettymään. En voisi silti antaa tilaisuuden mennä ohitse tarttumatta siihen. Toista mahdollisuutta, että One Direction, ja etenkin, Liam tulisi tänne samaan kaupunkiin, mistä Liamkin lähti maailmalle. Lupasi pitää yhteyttä, lupasi muistaa. Mutta unohti. Unohti kaiken sen, unohti minut. Unohti meidät. Minä muistin Liamin. Soittelin hänelle usein ja kysyin kuulumisia. Muistutin häntä olemassaolostani. Yhtenä päivänä soitin hänelle. Mutta hän ei vastannut. Soitin uudelleen, ja uudelleen. Kohta sanottiin, Valitsemanne numero ei ole käytössä. Olkaa hyvä ja tarkistakaa numero. Numero ei ollut enää käytössä.Hän oli vaihtanut numeronsa, vaikka tiesi hyvin, että samalla hän menettäisi minut. Mistä saisin hänen numeronsa uudelleen ? Hän silti teki sen. En voinut mitenkään saada Liamia takaisin. En mitenkään. Kyynel vierähti poskelle, ja pyyhkäisin sen nopeasti pois. En alkaisi tunteilla. Jos Liam ei muistaisi minua, se olisi ohi. En voisi tehdä asialle mitään, minulla ei ollut varaa ostaa M&G-lippua.

Katsoin lavalle, kuinka valot syttyivät, ja sumua tulvi lavalle. Kohta lavalle juoksi viisi iloista ja pirteää miehenalkua, jotka saivat fanit kirkumaan korviahuumaavasti. Taisin itsekin kiljua mukana. Nyt näin Liamin oikeasti. En kuvissa, enkä niissä monissa lehtileikkeissä jotka olin säilyttänyt. Silmäni kimmelsivät, kun Liam hymyili yleisöön. Hänen katseensa pyyhkäisi ohitseni, huomaamatta minua. Hymyilin silti urheasti. Ehkä hän vielä huomaisi.. Olin epätoivoinen, halusin minun ja Liamin ystävyyden takaisin. Ennen kuin hän lähti elämästäni, meillä ehti olla jotai ystävyyttä enemmän.. Ei, en tarkoita parhaita ystäviä. Eri asiaa kuin ystäviä. 

Pojat lauloivat monta kappaletta, minä tuijotin epätoivoisesti Liamia. Taisin näyttää idiootilta, en uskaltanut tehdä mitään liikettä, esimerkiksi heilauttaa kättä huomiota herättävästi, ettei muut ajattelisi minua hulluksi. Kaikkihan nyt heiluttivat käsiään, mutta eritavalla. Äh, miksi ihmeessä tulin tänne. Ei tästä mitään hyötyä kuitenkaan olisi ollut. Tämä palauttaisi vain kaikki muistot mieleeni, jotka juurikin tahdoin unohtaa. Olin eturivissä, minulla oli suora näköyhteys lavalle. Liamin olisi pitänyt huomata minut. Yritin olla niin kuin kaikki muutkin fanit, mikä ei sinänsä ollut vaikeaa, kuuntelinhan minä paljon poikien levyjä ja omistinkin ne kaikki.

Flashback

-Tää pysyy tässä aina, eikä lähe ikinä pois. Me ollaan ikuisia! Liam sanoi, kaiverrettuaan tekstin kallioon. Siinä luki, Liam & Susanna Forever. Nyökkäsin hiljaa. Hymyilin Liamille lempeästi, mutta mielessäni pyöri toinen ajatus.

-Sittenku sä meet sinne x-factoriin, ja susta tulee kuuluisa laulaja ja lähdet kiertämään maata, niin lupaa mulle et soitat mulle joka päivä etkä unohda mua koskaan? Ja tuut käymään vielä täällä?  Ja me ollaan aina parhaita kavereita? Kuiskasin hiljaa Liamille. 

-Ei tiedä vielä pääsenkö edes jatkoon, saatika laulajaksi. Mut jos niin sattuu käymään, niin mä en unohda sua koskaan, ja lupaan soitella sulle joka päivä, me ei erota koskaan,Liam hymyili.

Halasin häntä tiukasti. Hän vastasi halaukseen. Irroitin kädet hänen ympäriltään ja hymyilin tälle.

-Sä oot mun paras ystävä aina. Vaikka susta tuliskin laulaja,sanoin.

-Säki mun. Aina,Liam vastaa. Lähdemme kävelemään meille viettämään iltaa, vilkaisen kuitenkin taakseni tekstiä kalliossa, joka näkyi selvästi. Se olisi ikuinen merkki ystävyydestämme, joka ei kuihtuisi koskaan.

End flashbac

Ja se teksti on siinä kalliossa vieläkin. Silloin mä vielä uskoin niin.Mä todellaki uskoin et meijän välit ei ikinä katkeis, eikä  meidän ystävyys lopu koskaan. Nyt mä tiedän sen. Mä olin väärässä.Mä olin todellakin väärässä. Havahdun todellisuuteen. Pakotan itseni kestämään keikan loppuun kunnialla. Kun pojat aloitavan WMYB:n, viimeisen kappaleen. He laulavat sen hienosti, ja koskevat lähinnä olevia fanejaan. Fanit räjähtävät huutoon, ja huitovat kilpaa käsiään Harryyn päin. Kohta laulu loppuu ja pojat lähteväy lavalta. Kohta kaikki juoksevat, ja yrittävät juosta lavan taakse. Olen edelleen omissa ajatuksissa, mutta luikin nopeasti häntä koipien välissä ulos salista, koittamatta samalla olla tallomatta muita tai jäädä itse alle. Ulos päästyäni suuntaan  matkani lähellä olevaan puistoon. Sehän kävi nopeasti. Nyt se oli tehty. Näin Liamin,ja hän oli unohtanut minut. Askelsin hitaasti tyttöjen kiljaisut raikuen vieläkin korvissa. Nyt minun täytyisi yrittää unohtaa Liam. Vaikka siitä tulisikin vaikeaa.

Silmääni kirveltävät kyyneleet. Annan niitten tulla. Katson ympärilleni luontoa. Kaikesta tulee mieleen Liam. Kaikesta, mitä näen tulee mieleen Liam ja mitä me teimme. Meillä ei ollut koskaan tylsää. Jos mitään tekemistä ei keksitty, otimme kameran mukaan ja menimme merelle kuvaamaan.Kohta huomasin olevani perillä puistossa, ja istuuduin penkille. Laitoon hupun päähäni ja nostin polvet eteeni ja painoin kasvoni niihin. Annoin kyyneleiden valua. Tänään olin itkenyt melkein yhtä paljon kuin Liamin lähtiessä. Kotoa. Sieltä minne hän kuului, pois kauas, maailmalle, unohtaen minut. Samassa kuulen huutoa ja paljon lähestyviä juoksuaskelia. Käperryn tiukemmin itseeni ja samassa kujalta juoksee huppupäinen poika kohti minua.

Hän juoksee eteeni, pysähtyy, ja loikkaa nopeasti penkin taakse hämärään metsän laitaan. Kohta tyttölauma ryntää luokseni. 
" Minne se meni? Menikö tästä joku poika ohi?" Joku kysyy. 
" Joo tuonne suuntaan meni" Vinkkaan kädelläni suuntaan, johon poika ei todellsakaan mennyt. Tytöt ryntäävät juoksuun, ja kun viimeinenkin jalkapari on juossut ohitseni, viiton poikaa tulemaan esiin piilostaan. Hän veti hupun päästään ja sydämeni jätti yhden lyönnin väliin. Poika oli Harry!

" Kiitti! Jos noi olis saanu mut kii nii musta ei olis jäljellä enää kuin muuitama hius"Hän naurahti ja iski silmäänsä. 
" Mä..mä,, tarkotan, ei mitään, mut tota, pääsisinks mä tapaamaan Liamia?" Tokaisin tyhmänä. Miksi minä sitä nyt kysyin? Ensimmäisenä asiana..  Voi ei, ei "faneja" tietenkään päästettäisi poikien luo, olimpas tyhmä. 

"No yleensä emme päästä faneja huoneeseemme.. "

"  mä tunnen Liamin entuudestaan. Oltiin ennen parhaita kavereita. Voit vaikka kysyä häneltä" keskeytän Harryn.

*****

Poikien hotellihuoneella: 

Louis avaa oven ja pujahdan hänen jälkeensä eteiseen. Jännitys valtaa kehoni ja perhosia lentelee vatsassani. Entä jos Liam ei muista minua? Mitä jos hän ei halua tavata? Pyyhin tuon tapaiset ajatuksen mielestäni ja ajattelen Liamia. Vihdoin saisin tavata hänet! Ja kysyä miksi vaihtoi noin vain numeronsa, ja jätti minut yksin.

Olohuoneessa kaikki pojat ostuvan television ääressä silmät kiinni ruudussa. 

"Lauo! Nyt! NYT!" Niall huutaa.

" Hakekaa paikkaa! Potkaise! HYVÄ! " Louis karjuu. 

"JEEEE! Ne teki maalin! OLLAAN JOHDOSSA " Niall kiljuu kimeällä äänellä. 

" Loistavaa! Ensimmäinen erä ja ollaan jo johdossa, mutta pitää pelata kunnolla" Zaynkin kommentoi väliin. 

 " Louis, sun pitäs olla pelaamassa tuolla nii me pyyhittäisiin niillä lattiat!" Tuo ääni saa sydämeni sykkimään kolme kertaa  tavallista nopeanpaa. Liam

" Iha jees meininki, kattokaas kenet nappasin tuolta kadulta" Harry tokaisee. Kaikkien päät kääntyvät katsomaan meitä. 

" Kukas tää kaunotar on?" Louis virnistää.

" Niin, mikä sun nimi on? Et kertonut sitä mullekkaan" Harry naurahtaa.

"Sen nimi on Susanna" Liam sanoo saaden kaikkien päät kääntymään hänen suuntaansa. 

" Tunnetteko te toisenne jotenkin?" Zayn kysyy. 

" Joo, tunnetaan me. Täs on Susanna, mun paras kaveri" Liam sanoo, nousee ylös sohvalta ja tulee luokseni. Hän ojentaa kätensä ja sulkee minut kovaan halaukseen. Halaan häntä tiukasti takaisin. 

" Mulla oli sua ikävä" Mutisen. Mullakin sua, kuulen vastauksen. Olen vihdoin löytänyt Liamini. Erkanen halauksesta ja katson häntä hymyillen silmiin. Hön hymyilee takaisin, ja kummankin silmistä paistaa jälleen näkemisen ilo. 

Pari viikkoa myöhemmin:

 Olemme poikien kämpässä Lontoossa. Tällä hetkellä kaikki muut ovat altaalla takapihalla, ja itse olen sisällä hakemassa  hedelmiä meille ulos. Tämän lahden viikon aikana on tapahtunut tosi paljon. Nyt asun poikien kanssa, ja olen heidän mukanaan kiertueillakin. Ja, itse asiassa, seurustelen Liamin kanssa. Leikkaan lautaselle ananasta, kiiwiä ja muita hedelmiä, ja siivottuani jälkeni kävelen takaovesta ulos. Lasken tarjoilulautasen pöydälle, ja laskeudun altaaseen. Poikia ei näy. Kohta kuitenkin kuulen huutoa ja naurua, ja viisi poikaa hyppää altaaseen suuren molskahduksen kera. Liam ui luokseni. Hän laskee huulensa huulilleni ja tuhat salamaniskua satelee vartalooni. Perhoset lepattavat vatsassani ja vartaloani kihelmöi. Kiedon käteni hänen kaulaansa, ja painaudun häneen kiinni. 

" mä rakastan sua" Liam huokaa. 

"Mäkin rakastan sua" kuiskaan. 

Mäkin rakastan sua.

THE END

sori maholliset kirjotisvirheet mutttta:3