Aamulla heräsin puhelimen soittoon. Äiti. Haukottelin ja vastasin. Äiti ilmoitti pirteästi tulevansa kahden viikon päästä käymään, muu perheeni siis asii Ranskassa, ja itse olen muuttanut haaveiden kautta Lontooseen. Puhelun loputtua yritin jatkaa unia, mutta eihän siitä mitään tullut. Huokaisten kävelin hitaasti keittiöön, mutta en syönyt mitään, ei ollut nälkä. Menin huoneeseeni, ja palasin samantien takaisin keittiöön. Mitä olinkaan tekemässä ?
Palasin takaisin huoneeseeni, ja vaihdoin lenkki vaatteet. Laitoin iPodiin One Directionia soimaan, laition lenkkarit jalkaan, ja lähdin juoksemaan. En yleensä juokse näin kovaa. Purin mietteitäni samalla. Mietin Liamia. Pitäisikö hänelle soittaa tänään? Vaiko kenties laittaa viestiä? En tiennyt ollenkaan, uskallanko edes tavata häntä. Minulla oli ollut aikaisemminkin vain yksi poikaystävä, ja sekin oli päätymyt pettämiseen. Peräsi kaksi kertaa.
Ensimmäisen annoin anteeksi, jota kadun suuresti. Toista kertaa en enää sietänyt.Jätin hänet siihe paikkaan, hän oli sängyssä parhaan kaverini kanssa. Katkaisin välini kumpaankin, ja muutin seuraavalla viikolla Lontooseen, ja tässä sitä nyt ollaan. Kotona minulla on pikkusiskoni Ambrey, joka oli minulle kaikki kaikessa. Hän oli kaikista ihmisistä rakkain. En tiedä mitä tekisin jos hänelle sattuisi jotain. Me emme olleet yhtään samannäköisiä, ja saimmekin kuulla siitä usein. Hei, voisinhan pyytää Amberin tänne vaikka viikoksi. Pysähdyin, ja soitin äitille.
Juoksin juuri alamäessä, ja äiti oli juuri vastannut. Selitin asiani hänelle, ja hän antoi Amberille.
-Hei kulta, haluisitsä tulla tänne mun luokse Lontooseen lomalle ? Kysyin häneltä.
-Ai sinne Englantiin ? Haluan! Millon mä tuun ? Millasta siellä on ? Onko siellä lämmintä?
Nauroin Amberin kysymystulvalle. Vastailin parhaimman mukaani, ja sovimme, että hän tulee kahden päivän päästä. Hyvästelin heidät, laitoin kännykän taskuuni, ja samassa lensin. Törmäsin jononkin, ja sadatellessami tarpeeksi, huomasin törmänneeksi Liamiin. Hän katsoi minua huolissaan.
- Sori iha hirveesti, sattuks sulla johonkin ? Hän kysyi.
-Eei mul sattunu, sanoin, ja lähdin nilkuttamaan kotia päin. Horjahdin, ja kaaduin.
Liam nosti minut syliinsä, ja koitin turhaa pyristellä pois siitä. Olin liian heikko.
-Hei, päästä mut pois. Osaan mä itekki kävellä, en tarvii siihen apuu! Huudahdin, ja Liam vain hymähti.
-No kokeileppa kävellä omin avuin sitte, hän naurahti. Kerkesin astua kaksi askelta, kun jo kaaduin. Nilkkaani sattui pirusti! Parahdin, ja Liam nosti minut syliinsä. Tällä kertaa en edes koittanut päästä pois.
-Noniin, missä sä asut ? Vien sut sun luo, ja katotaa toi sun jalka, hän kohta kysyi.
- Ei sun tartte, nyt mä voin kävellä itse, tokaisin Liamin vain nauraessa.
-Älä unta nää. Joko kerrot tai sit kierrän koko korttelin läpi kysyen missä asut. Huokaisin turhautuneesti, ja kerroin osoitteen. Hän lähti hölkkäämään kotiin päin, ja kohta olimmekin jo perillä. Avasin oven turhautuneesti.
-Hei toi ovi kannattas laittaa lukkoon, täällä on paljon varkaita, Liam sanoi huvittuneesti. EN sanonut mitään. Istahdin sohvalle, ja nostin lahjettani. Nilkkani oli kuin iso tennispallo. Se oli turvonnut pyöreäksi, ja se oli kokoaan musta. Laskin lahkeeni äkkiä alas, ettei Liam näkisi.
-Noniin näytäppäs sitä sun nilkkaa, hän totesi.
- Ei ku mö katoin äsken, ei siinä ollut mitään. Hän nosti vastusteluistani huolimatta lahjetta ylös, ja hänen kasvoilleen nousi kauhistunut ilme.
-Okei, nyt me lähdetään sairaalaan näyttään tätä sun jalkaa. Tässä on varmasti jotain, hän sanoi.
-No ei muuten varmana lähetä! Ei tää on huomenna ihan hyvä, ei siinä mitään oo, en varmasti tuu sairaalaa! Huudahdin säikähtäneesti. Liam meni eteiseen soittamaan jonkun puhelun, ja takaisin tultuaan hän sanoi soittaneensa Louisin, hän veisi meidät sairaalaan, hän olisi vartin päästä täällä.
Parahdin turhautuneesti, ja alistuin kohtalooni. Kohta Louis olikin jo täällä, ja Liam kantoi minut autoonsa.
-Selitän myöhemmin, aja nyt vain äkkiöä sairaalaan, Liam selitti Louisin kummastuneelle ilmeelle.
Sairaalan pihassa nilkutin Liamin tukiessa minua toiselta puolelta ja Louis toiselta sisään, ja varasimme ajan.
-Nonii, olisko jo aika selittää? Louis hymähti odotuspenkeillä.
- No mä kirjaimellisesti törmäsin häneen jonkun aikaa sitten, ja, hän näytti nilkkaani, tässä tulos. Tätä pitää näyttää lääkärille.
-No eikä pidä, ei siinä kuitenkaan mitään ole, tokaisin, ja samassa nimeni kuulutelliin."Emma Graham" Ja astuimme sisään huoneeseen. Lääkärin tutkittua hetken jalkaani, hän totesi:
-Tässä on mitä luultavammin murtuma, ellei luu ole mennyt jopa poikki.Tähän tarvittaisiin muutama röngtenkuva, sopiskos se?
- Joo sopii se! Liam huudahti, ja katsoi minua mitä-minä-sanoin ilmeellä. Hymyilin pienesti.
Meninne saliin, ja kuvat otettuamme palasinne huoneeseen, ja lääkäri ilmoitti jonkun luun olevan poikki.
-Se pitäis kipsata, ja saat kävelykepit,hän sanoi. Kipsasimme jalan, ja lääkäri antoi ohjeet jalan ja kipsin hoidosta, ja sain kepit. Turhautuneesti hyppelehdin pihalle, ja Liam nosti minut autoon.
-Kannatti tulla, hän totesi.
-No eikä kannattanut, tuhahdin.
- No tuutsä meille yöksi, ku et sä ton jalan kanssa osaa olla yksin? Louis kysyi.
-Ei mun tartte, sanoin päättäväisesti, ja käskin poikia viemään minut kotiin. Siellä kiitin kyydistä ja tästä kaikesta, ja menin suoraa sohvalle ottamaan päiväunet. Nukahdin samantien, niin väsynyt olin.
Emma
Amber
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti