love is never enough -1

Kävelin pimeää tietä pitkin kotiin. Oli loppukesä, ja ulkona oli myöhään illalla aika kylmää mustassa kotelomekossa. Olen Emma, 19 vuotta. Olin tulossa kaverini juhlista, jossa meno oli mennyt vähä yli ja sinne oli soitettu poliisit. Ajattelin oikaista mustaa sivukujaa, jossa oli puuketettu monia. Käänsin menoni sinne, ja juuri kuvitellessani , miten joku yhtäkkiä puukkottaisi selkääni, ja kylmien väreiden kilpaillessani selässäni, tunsin huokauksen niskassani. Käännyin ympäri, en nähnyt mitään takanani, osaksi sen takia että oli niin pimeää, mutta ei siellä ollu myöskään ketään. Okei, mielikuvitukseni temppuilee taas, minulla oli aika vilkas mielikuvitus. Laitoin juoksuksi. Tämä paikka karmi minua. Kohta jo olinkin pihatielläni, ja juoksin suoraan sisään. Olin unohtanut lukita oven. Kävelin eteisestä, ja menin keittiöön. Laitoin veden kiehumaan, ja laitoin itselleni rauhoittavan early green-teen. Sen juotuani käväisin suihkussani, ja harjasin hiukseni.

Vaihdon yövaatteet, ja sammutin talosta valot. Menin sänkyyn, ja nukahdin samantien. Aamulla heräsin puoli 12. Ohoh, nukuinpa pitkään, ajattelin. Laitoin hiukset sottuiselle nutturalle pään päälle, ja meikkasin kevyesti. Laitoin farkut, puseron, ja kengät. Laitoin kuulokkeet korviini, laitoin iPhonesta kuulumaan musiikkia, ja lähdin kävelemään kaupungille päin. Sinne oli n. 800 m, eli ei paljon. Kuuntelin One Directionia, ja lempparini niistä oli Liam, Daddy-direction. Laitoin Another World soimaan, ja kohta olinkin jo perillä. Asuin lähellä keskustaa. Asuin Lontoossa, mutta en ollut vielä ikinä törmännyt 1d:n. Unelmani oli nähdä ne livena, tai siis ei keikalla, vaan niinku jutella heille.  Kävelin perus kahvilaani, tilasin kaakaon kermavaahdolla, ja menin nurkkapöytään istumaan. Samassa huomasin jotai pari pöytää edempänä. Ei, ei se voinu olla.. vai näinkö sittekkin oikein ?! 

Kyllä, parin pöydän päässä minusta istui Niall Liam Zayn Harry ja Louis. Liam huomasi minut ja lautasen kokoiset silmäni, ja laittiaa laahaavan leukani, alkoi nauramaan, ja sanoi jotai muille, jotka myös kööntyivät katsomaan minua ja nauroivat. Siirryin äkkiä taaemmas pöytään, missä he eivät voineet nähdä minua. Olin varmaankin punainen kuin tomaatti.Kohta huomasin Liamin nousseen pöydästä. Tiiraillessani heihin päin penkkien raosta, ja ihmetellen, minne Liam katosi. Kohta tunsin käden olkapäälläni. Pompahdin metrin ilmaan, ja käännyin ympäri. Näin Liamin pahoittelevan ilmeen.

-Sori, ei ollu tarkotus säikäyttää, hän virnistää.

-S-sä puhut m-mulle !?! Taisiis, aahh sun si-silmät, äh, siis e-ei se mitään, sönkötin idiootin kuuloisena. Liam räjähti nauruun.

-Sä oot vissiin fani ? Tahotko nimmarin ? Hän kohta kysyi.

-JOO! Huudahdin , ja virnistin nolona. Liam kaivoi taskustaan paperia ja kynän, ja kysyi nimeäni.Sanoin sen olevan Emma.

-Kaunis nimi kauniilla tytöllä, hän hymyili ihanasti.

-Ki-kiitos! Tokaisin hymyillen kuin naantalin aurinko. Liam antoi paperin, ja hymyili lähtiessään pois. Niin, en näkisi häntä enää ikinä. Tungin paperin taskuun edes vilkaisematta sitä. Kiiruhdin pois, enkä huomannut miten Liam tuijotti minua lähtiessäni, ja miten muut pojat iskivät hänelle silmää, Liamin hymyillessä punaisena. Juoksin loppumatkan kotiin, ja kotona vasta vilkaisin paperiin, ja tajutin mitä siinä luki. Liamin nimmarin sijaan hän oli kirjottanut numeronsa,ja loppuun, soittele;) Meinasin pyörtyä onnesta!

//jatkuu huomenna, ellei illalla...:) joo ja en kerenny ees tarkistaa virheiltä, kestäkää!