Together forever -5

Olemme sairaalassa. Kävelen paarien vierellä, ja rutistan Josieta kädestä. Hänellä on kuulemman reikä sydämessä, ja hänet täytyy leikata. Reikä!? Leikkausriski ei ole kovin suuri, mutta riski se silti on. Kohta tulemme suurten ovien eteen, ja naishoitaja kääntyy puoleeni sanoen:

" olen pahoillani, tänne ei saa tulla ainuttakaan ulkopuolista, Josie on leikattava, ja sinä voit jäädä odottamaan tuonne odotushuoneeseen" nyökkään ymmärtämisen merkiksi, ja peruutan istuakseni tuolille. Painan kasvot käsiini, ja poskelle vierähtää muutama kyynel. 

Samassa huoneeseen pyyhältää Margareta äkäinen ilme kasvoillaan, joka kuitenkin sulaa nähtyään ilmeeni. 

" voi poikakulta pärjääthän sinä?" Tuo kysyy myötätuntoisella äänellä. Nyökkään, ja selitän tämän pyynnöstä tälle koko jutun alusta loppuun. 

" voi Josie rukkaa. Hän oli niin ihana lapsi, aina iloinen ja pirteä, eikä hän koskaan valittanut mistään. Häntä tulee kyllä ikävä, kova ikävä." Hän puhui, kuin Josie olisi kuollut. Hän ei ole kuollut. 

Viha kasvoi sisälläni, ja siihen yhdistyi myös huoli ja suru Josiesta. Silloin päässäni kilahti jokin.

" SÄ PUHUT JOSIESTA MENNEESSÄ AIKAMUODOSSA, KUIN TÄMÄ OLISI KUOLLUT. JOSIE EI OLE KUOLLUT, EIKÄ KUOLE VIELÄ PITKÄÄN AIKAAN. JOTEN OLE SINÄ HILJAA, JA MIETI MITÄ PUHUT! " huusin tälle, ja huomaan hänen kasvoilleen kohonneen pelokkaan ilmeen.

Nousen ylös vauhdikkaasti, kaataen samalla tuolinkin mennessäni. Ryntään ulos sairaalasta, ja pysähdyn metsän reunaan. Vedän syvään henkeä, ja puhallan hiljaa ulos. Linnut laulavat puussa, ja kuulen autojen äänet. Olen ihan sekaisin. En ymmärrä miksi huusin sillä tavalla, en yleensä huuda toisille.

Samassa käännän katseeni pääoville, ja Margareta kävelee nopeasti ulos ovista, kireä ilme kasvoillaan. Jokin sisälläni käskee mennä pyytämään anteeksi raivokohtaustani, mutta jalkani eivät toimi. Me eivät yksinkertaisesti suostu liikkumaan. Katselen ohi kulkevia ihmisiä. Jotku ovat juuri päässeet sairaalasta kotiin, monella pieni vauva sylissään. Mieleeni tulee taas Josie. En kestä, jos hänelle käy jotain. Tämä on todella outoa, en ole tuntenut Josieta kuin muutaman päivän, ja jo nyt hän on minulle uskomattoman tärkeä.

Vedän syvään henkeä, ja kävelen hitaasti takaisin sairaalan ovista sisään. Kävelen takaisin odotushuoneelle, ja menen vessaan huuhtelemaan kasvoni. Katson itseäni peilistä. Sieltä minua katsoo nuori mies, jolla on tulevaisuus edessä. Kyllä Josia pärjää, hän on vahva. Mutta silti niin heikko, jota pitää kohdella hellästi. Hänelle ei saa sattua mitään. 

Huokaisen syvään, ja kävelen takaisin tuolille. Nostan sen ylös, ja istun siihen. 

Muutaman tunnin kuluttua

Olen odottanut Josieta jo yli kaksi tuntia. Puhelimestani on loppunut akku aikoja sitten. Kohta salin ovet aukeaa, ja sisään astuu nuori nainen. 

"No? Miten leikkaus meni?" Tivaan tältä. 

"Leikkaus onnistui hyvin. Nuori potilas on tällä hetkellä heräämössä, eikä häntä saa häiritä. Huomenna kahdeltatoista jälkeen hänen luokseen saa mennä" kiitän lääkäriä tiedosta, ja poistuin sairaalasta.

Hymyillen kävelen ulos autolleni, ja hyvvään sen kyytiin. Käynnistän sen, ja hiljalleen ajamaan kotiin. Havahdun ajatuksissani, ja huomaan olevani pihassa. Sammutan auton, ja kävelen sisään. Riisuttuani takin ja kengät kävelen suoraan makuuhuoneeseen, ja otan boxereilleni, menen sänkyyn, ja yllätyksellisesti nukahdan melkein heti, miettien Josieta.